— Meri on suuri, mutta lammesta minäkin pidän enemmän. Tule, Sirkku, tuosta on paras astua ruuheen. Nyt airo lipuu hyvin, mutta syksymmällä pinta on kokonaan pitkien, hienojen vesiruohojen peitossa. Äiti sanoo niitä Aallottaren hiuksiksi. Silloin valkoiset lummekukatkin kukkivat — tuolla, katso, noiden isojen lehtien joukossa.
Sirkku istuu ruuhessa onnellisena, ihastuneena, unohtaen varoa sinistä musliinipukuansa ja vaaleita kenkiänsä. Hän kuvittelee, kuinka elokuussa poimitaan lummekukkia Tähtilammesta, ja hän kuuntelee, mitä Valio kertoo metsästä ja linnuista ja kilteistä hevosista, joille voi aivan pelkäämättä tarjota leipää. Vasta he havahtuvat mielikuviensa maailmasta, kun joku rannalta huhuilee.
Aamiaiskello oli soinut, purjehdus siirtyi, ja paroni ja paronitar poikkesivat noutamaan lapsia lammelta. Aarre oli pettynyt ja pahoillaan eikä lähtenyt mukaan.
Siellä lammen kaltaalla paroni sanoi vaimollensa:
— Tuossa, Mailis, on sinulle hieno taulun aihe. Maalaa heidät minun ilokseni!
Hän näytti surulliselta eikä heti vastannut. Pian kuitenkin hänen katseensa kirkastui:
— Taidanpa saada niin paljon työtä, että tuskin koko kesänä ehdin valmiiksi. Minä maalaan molemmat aiheet, ne täydentävät toisiansa.
— Niin, meri ja lampi? Kentiesi.
— Aarre on minun levoton mereni, Valio tyyni lampeni. Jumala siunatkoon kumpaistakin!
Hetken äänettömyys. Valio meloi rantaan takaisin, ja lapset hyppäsivät maalle. Lähdettiin astumaan kotiin. Aarretta vaan ei näkynyt missään, eikä hän vastannut, kun Mailis huuteli rantaan päin.