Polulla he kohtasivat Sirkun, jota Valio opasti rantaan.
— En jaksanutkaan nousta, hän selitti. — Nyt juoksemme pian kalastajien luo, ja sitten Valio vie minut lammelle.
— Entä purjehtimaan? Me aiomme juuri lähteä.
— Huh, minä pelkään! Ja säikähtyen Sirkku karkasi pois, Valio uskollisena saattajana. Paroni ja Aarre nauroivat, mutta Sirkku ei sitä enää kuullut.
Pettymys siitä tuli. Eihän siellä ollut ensinkään sellaista kuin hän oli kuvitellut. Ei kukkakenttiä eikä tähtikiiltoa, paha löyhkä vain ja perkeitä hiekalla. Ja kaikki väki katseli häntä, ja hän katseli heidän likaisia käsiänsä, peräytyen loitommalle ikäänkuin koskemista peläten.
— Mennään lammen rantaan, hän pyysi hiljaa, hätäisesti. Mutta kalanperkaajat arvelivat, että sepä oli ylpeä pikku röökinä, kun ei päivääkään sanonut.
Tähtilampi oli ainoastaan muutaman kivenheiton päässä Valkamasta, piilossa jyrkkien äyräittensä sylissä, tiheän kaislavyön varjoamana. Se katseli ympärillensä kuin viaton, kirkas silmä, kysyvänä ja uteliaana. Mikä on se kohina, joka tänne kuuluu? Tuuli on kuiskannut sen noille suurille koivuille, jotka täällä suojassa ovat jaksaneet kohota korkealle yli kaislikon ja ulottuvat kuvasteleimaan selkeässä tähtisilmässä. Ne kumartuvat kuiskaamaan, että meri se kohisee, suuri, ääretön, ihana meri. Ja lampi lapsukainen katsoo yhä kysyvämmin kahta ihmislasta, jotka kevein askelin rientävät rinnettä alas. — Te tietäisitte varmaankin kertoa, mitä meri oikein on? Voiko olla ihanata semmoinen, mikä on niin äärettömän suurta? Semmoinen, mikä välistä pauhaa niin kummallisesti? Eikö se hirvitä?
Ja lapset vastaavat tähtisilmälle.
Sirkku huudahtaa haltioissaan, kun lampi vastaan välkkyy:
— Tämäpä kaunista onkin! Oi kuinka kaunista! Täällä minä uskallan soudella.