— Laivurin nimi oli Sööterpummi, Sööterpummi —
— Voi, Viljo rukka on yksin ja hänen on ikävä, huudahti Laine. — Tule, me noudamme hänet —
— Eikö mitä, keskeytti Erkki, joka nyt vasta huomasi hankkeet. — Tänne vain takaisin, Laine, kaloja on vielä paljon! Mikä apulainen se on, joka juoksee kesken työstä?
— Ja Aarretta mamma ja pappa tuolla kaipaavat, sanoi Liinu, viitaten poukaman taa.
Paroni ja paronitar seisoivat kalliolla, puolittain puitten varjostamina. Jo kotvan he olivat siinä seisoneet. Mailis ei voinut silmiänsä irroittaa eloisasta ryhmästä tuolla lahden rannalla, ja varsinkin hän omaa pikku poikaansa ja Lainetta ihasteli, siinä kun he välkkyvän veden äärellä ilakoivat.
— Minä maalaan heidät! hän huudahti miehellensä. — Siitä tulee suloinen taulu. Hehku kohosi hänen poskillensa, ilon hehku odottamatta löydetystä aiheesta ja luomisinnon polttava tuli.
Mutta paroni ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hän lausui muutaman epämääräisen sanan siitä, ettei ollut ensinkään tyypillistä asettaa Aarretta siihen ympäristöön.
— En sitä aiokaan. Oi tiedätkö, kuva on aivan elävänä silmäini edessä. Tällainen: aava, kirkas meri, ja rannan hietikolla ainoastaan kaksi herttaista lasta, mustakutrinen ja kultatukkainen, jotka loiskivat vettä käsillänsä, ja he hymyilevät viattomassa onnessa, ja vesi välkähtelee… noin — katso!
Taitelija-ajatus ei voinut olla herättämättä vastakaikua toisen taiteilijahengen sisimmässä. Sentähden paroni vastustamatta vaikeni, vaikka katse, jonka hän loi paljasjalkaiseen tyttöön, ei juuri suopea ollut. Nyt jo rikkoutuikin elävä kuvaryhmä, ja Aarre juoksi vanhempainsa luo.
— Me menemme pois purjerantaan, Lokin siipiä kastamaan, virkkoi paroni, silittäen pojan sekaisia kiharoita. Ja Aarre riemastui, unohtaen kaikki kalanperkaajat.