— Ei nuoret, kun ei vanhatkaan, sanoi Erkki terävästi, katsahtaen Janneen ja Syrjälään.
— Pojalla isän elkeet, kikatti Mäentaustan Senja Tuuleman Oivan korvaan.
Janne iski Erkkiin vihaisen silmäyksen ja murahti, ettei ryyppy miestä tapa. Mutta Syrjälän ukko, kylän kuulu "tuulestansa", tekeytyi kuuroksi keskustelulle ja alkoi hoilata "kapteenia joka seilasi Valsterporeiviin".
Täysikasvuisten puhe ei enää lapsia huvittanut. Aarre ensiksi pitkästyi, nykäisi Lainetta ja sanoi:
— En minä huoli niin kauan perata. Tule pois!
Tyttö nousi kohta, ja he pistivät yhtaikaa kätensä veteen, huuhtoen, nauraen ja loiskuttaen. Pinta välkkyi kuin täynnä kipenöiviä tähtösiä, ja kirkas säde leikki mustissa ja kullanruskeissa kutreissa.
— Mennään laivoja uittamaan, ehdotteli Aarre.
— Mennään, mennään! riemuitsi Laine. — Ja Viljo myöskin. Hän veistää kauniita laivoja — voi, sinun olisi pitänyt nähdä —
— Viljo rallattaa, sanoi Aarre, kääntäen päätänsä.
Siellä Viljo istui tuvan kynnyksellä. Hän ei katsonut kehenkään, hän vain tähysteli merelle, silmät tuimina. Kuin ajatuksissaan hän veteli harvakseen ja totisesti: