— Ei, eihän nyt. Semmoisia merieläviä, ettei niitä nähnyt ilman kiikaria. Ja koreilta ne olivat näyttäneet, kun lasin läpi katsoi.
Voi sitä onnellista Sööterpummia! Viljo löi yhtäkkiä kämmentä polveensa. Se oli totinen tosi! Merelle hänkin tahtoi mennä kaikkia ulkomaan eläviä ja muita kummia ihmettelemään. Sitten ei ikipäivinä tarvitsisi Hellua tuutia.
Samaa päättelivät kaikki pojat, jotka rannalla suu auki ja silmät selällään läheltä kuuntelivat, mitä Syrjälä tiesi Sööterpummin seikkailuista. Merimiehiä heistä piti tulla. Se mahtoi olla ihanaa elämää!
— Ja minä tuon sinulle näkinkenkiä ja niitä merieläviä, lupasi Aarre innostuneena Laineelle, työntäen peukalonsa silakan vatsaan. Valio oli mennyt pois, mutta Aarre opetteli kaloja perkaamaan.
— Mitäs nuori herra sitten sanoo, jos sattuu haaksirikko? tokaisi Tuuleman Oiva virnistellen.
— Minä uin lautojen päällä rantaan. Niin teki Roobinson, ja hän pääsi ihmissyöjäin saarelle.
— Kerro vielä! Eiväthän he sinua syö? Laine innostui ja jännittyi, jotta silmät loistivat.
— Siunatkoon! päivitteli Liinu. — Luuleeko Aarre, että mamma ja pappa laskevat merelle? Aarre koulutetaan korkeaksi herraksi.
Toiset nauroivat lapsille, mutta Anni sanoi: — Meidän Aatu otti hyyryn kohta ripille päästyänsä, siitä on jo kolme vuotta, eikä ole kuulunut, onko kuolleena vai elossa. Hän pyyhki silmiänsä esiliinan kulmalla. — Jumala sen tietää, mihin poika parka on joutunut. Kun ei vaan olisi pahuuteen vietelty, juomiseen ja muuhun. Se oli niin nuori, ja mitä ne sitten muistavat varoituksia…
— Niin, mitäs ne nuoret, vielä vai, säesti Liinu huojutellen ruumistansa.