— Aina te olette pahanteossa, tuskitteli Liinu. — Mihinkä se Kolukin on mennyt, että katsoisi edes tuota lasta? Viljo, vie Hellu maata!
Poika vilkaisi vastahakoisesti pikku siskoon, jonka Liinu oli laskenut hiekalle, ryhtyessään perkuuseen. Mutta lapsi itki yhä kovemmin, ja silloin isän kärsivällisyys loppui.
— Vie se juuri joutuun, hän ärjäisi Viljolle, — ja nuo toiset myöskin! Ja pysykää sitten alallanne.
Ei se hauskaa ollut. Lapsenpiian toimi oli kaikkein viheliäisintä, mitä Viljo tiesi. Mieluummin hän olisi kalojakin perannut, sillä vaikka siinä täytyikin pari tuntia istua paikallansa, niin saihan kumminkin olla ulkona ja toisten seurassa.
Tupa oli kuuma ja ilma raskas vielä yötiseltä. Ulla ja kaksoiset olivat surkealla päällä, kun heidät ajettiin pois, ja Viljo murjotti kätkyen ääressä, tuutien jotta permanto kolisi. Oven hän oli heittänyt auki, ja rannalta tunki vietteleviä ääniä hänen korviinsa.
— Se oli nähnyt kaloja, niin isoja kuin tuo vene, kuului Syrjälä kertovan.
Sitten Hellun itku katkaisi häneltä jatkon. Viljo puri huultansa ja keikutti kehtoa oikein vihan kyydillä.
Taas hän kuuli vähän:
— Mutta onpa siellä pieniäkin elukoita, jos on suuria. Kerran Sööterpummin laiva oli tarttunut kiinni semmoiseen saareen, jossa ei ollut tavallista maata ollenkaan, vaan pelkkiä pieniä itikoita paksuissa kasoissa.
— Muurahaisiako?