— Olenhan minäkin viidentenä, huomautti Aarre.
Oiva ja Viljo vetivät suutansa nauruun, vaihtaen merkitsevän silmäyksen, ja Senja hätäili:
— En minä vain tule verkoille, jos veneessä on niin monta. Kuulkaa nyt, eikö tuuli ylly. Menemme pohjaan että molahtaa.
— Kyllä se on parasta, että nuori paroni jää kivelle kokottamaan, tuumi Oiva leveästi. — Kuinkas teitä laskettiinkaan vesille tänään? Eikö mammanne pelännyt?
— Minäpä lähdin luvatta. Enkä minä maalle jää. Senja jääköön, jos tahtoo.
— Luvatta! hämmästeli Laine. — Mutta Aarre —
— Vähät minä välitän tuulesta ja Sirkusta ja vieraista!
— Onko kartanossa vieraita? uteli Senja.
— Entäpä sitten. Laine, muistathan sinä Sirkun, joka oli Valion toverina taulussa? Hänkin on siellä äitinsä kanssa. Hän on semmoinen sipsu ja lellikki, että minä en siedä häntä ollenkaan.
— Mutta mitä paroni ja paronitar sanovat? kysyi Laine aivan ymmällä.