— Isä varmaan sanoo, että se vasta on mies, joka tietää mitä tahtoo eikä pelkää.
Oiva ja Viljo eivät enää näyttäneet ivallisilta. Taisipa hän tosiaankin olla miehen alku, tuo herraspoika. Tulkoon sitten Senjan sijasta verkkoja laskemaan. Mukamakin hoilakka se Senja. Paras apu hänestä, jos toimittaa illallista.
Kun he astuivat ulos majasta, puhalsi ankara puuska heitä vastaan, tuoden suuria sadepisaroita. Laine katsoi Aarretta ja Oiva Viljoa, epäilevinä kumpainenkin.
— Sinä kastut, sanoi Laine.
— Ei haittaa, vastasi Aarre reippaasti.
— Tokkohan tuuli yltyy niin, että rikkoo verkot? tuumi Oiva.
Viljo tähyili merta ja ilman rantoja ja vastasi varmasti:
— Lasketaan muutamia, mutta ollaan varuillamme.
Ankara, tuima työ nuorille voimille. Aarre kyllä huomasi pian, ettei hänestä tottumattomasta mihinkään ollut, mutta uhallakin hän koetti reutoa mukana. Oiva ponnisteli airoissa, Viljo ja Laine laskivat verkot mereen. Yhtenään aallot löivät laitojen yli, ja kiivaasti sade pieksi kasvoja. Uupuneina ja aivan läpimärkinä he vihdoin pääsivät majaan takaisin.
— Sinä olet aika tyttö, sanoi Viljo ihaillen Laineelle. Aarre ajatteli samaa, mutta häpesi ja harmitteli omasta puolestansa. Nuo kaksi näyttivät tällä hetkellä olevan kaukana hänestä, aivan toista maata. He olivat väsymyksestään huolimatta iloisia ja innostuneita, hän nolo ja vieras koko hommassa. Hetken aikaan he eivät häntä muistaneetkaan ensinkään, häärivät vain keskenänsä, nauroivat ja puhelivat. Äkkiä häntä melkein kadutti, että olikaan tänne lähtenyt. Mitähän äiti ajatteli kotona? — Huh, tuota vettäkin, joka virtaili niskasta selkää pitkin… Tuntui niin kylmältä ja ilkeältä…