— Voi Aarre, sinähän olet ihan sininen, kuuli hän silloin Laineen huudahtavan. — Tule pian tänne lieden luo vaatteitasi kuivaamaan! Viljo, etkö sinä vähän hieroisi hänen käsiänsä? En hän ole tämmöiseen tottunut.
— Jyskytän vaikka selkääkin, murahti Viljo. — Johan minä sitä arvelin, etteivät paronit kalastajiksi kelpaa.
— Älä tulekaan hieromaan! hän kielsi kiivaasti, kun Viljo yritti käsiksi käydä. — Vai painitaanko? Kyllä minä —
Oiva torui, mutta Laine nauroi, ja painiessa poikien tuli lämmin. Pian sopukin palasi illallista syödessä ja pakinoidessa. Oiva ja Laine tiesivät monta hupaista merikaskua. Senja oli Atlan kautta kuullut Helsingin ihmeistä, ja uteli Aarteelta, oliko totta, että siellä jossakin hevoset tanssivat ja siat hyppelivät vanteitten läpi. Lopuksi Viljo alkoi kertoa, mistä kukin heidän perheessään oli nimensä saanut. Atlanta johtui valtamerestä, jota eno vainaja oli purjehtinut; William oli englantia, sillä hänellä oli kummina Jussilan Ville, joka oli muuttanut nimensä Englannissa; ja Kolu —
— Minä kyllä tiedän, keskeytti Aarre. — Kristoffer Kolumbus löysi Amerikan. Kunpa pääsisinkin laivalla purjehtimaan kauas merien taakse! Minä en tahtoisi käydä koulua. Te onnelliset, joiden ei enää tarvitse!
Viljo ei vastannut, vaan huokasi huomaamattansa. Hän muisti kuin eilispäivän sen aamun, jona paronitar neljä vuotta takaperin tuli Itärantaan ehdottamaan, että hänet lähetettäisiin kansakouluun. Se oli niin suuri onni, ettei hän voinut sitä todeksi uskoa eikä mahdolliseksi kuvitella. Kova nousikin vastus, mutta vihdoin isä ja äiti suostuivat, kun paronitar lupasi kustantaa. Hän, pitkä poika, joutui sinne pikku Laineen kanssa yhtaikaa. Entäpä sitten! Hän oli ilosta aivan hurjana, teki kommelluksia, luki kuin vimmattu, edistyi hyvin ja oli onnellisempi kuin koskaan ennen. Sunnuntaiksi hän pääsi kotiin Länsirannan Erkin mukana, kun tämä nouti Laineen, syksyin keväin veneessä, talvisin hevosella. Jos ei näitä matkoja olisi ollut, ei hän suinkaan olisi halunnut kirkonkylästä pois, sillä kotona hän sai pelkkää harmia. Opettajan kauniiden puheiden jälkeen äidin riiteleminen ja isän juoppous tuntuivat kahta kauheammilta, ja hänellä oli käynneistänsä muistoja, jotka saattoivat hänet värisemään. Niin, merelle — vaikka kuinka kauas kotoa — mutta koulu, se oli maailman paras paikka!
Laine ikäänkuin jatkoi ääneensä Viljon ajatusta:
— Sinä onnellinen olet, Aarre, kun saat lukea vielä monta vuotta. Minä olen pyytänyt kaupunkiin kouluun, mutta isä ei tahdo siitä kuullakaan.
— Parasta ettei kuule, mutisi Viljo, vaikka hän ei ääneensä saanut lausutuksi niin itsekästä ajatusta. Se vain oli varma, että koska kerran hänkään ei päässyt, niin… niin… Kuinka hän oli paha! Hän hypähti pystyyn kuin itseänsä paetakseen ja selitti, että nyt oli aika katsoa, miten verkkojen oli laita.
Oiva nousi hitaasti ja tyynesti. Hän arveli, että Aarre, herraspoika, ja Laine, nuorin, voivat tällä kertaa jäädä maihin. Senja jouti nyt vuorostaan tulemaan mukaan.