Viljo ei virkkanut mitään, vaan astui kiireesti ulos, toiset jäljessä. Aarre puri huultaan, sillä herraspoika oli hänestä kuin haukkumasana, mutta jäi sentään jotenkin mielellänsä sateensuojaan, kun ei Lainekaan verkoille lähtenyt.
Kuohui, kohisi merellä, vaikka hiukan hiljemmin kuin äsken. Sadekin rapisi tasaisemmin. Ei liene verkoilla hätää.
Oli hiljaista luodolla toisten lähdettyä. Aarre ja Laine istuutuivat oven lähelle, jättäen sen auki, niin että voivat katsella ulos synkälle merelle, jota jo pimeä peitti. Laine alkoi laulaa hyräillä:
— "Siell' ei merta pauhaavaa, mikä lohtu on se heille, jotka kamppaella saa lähteneinä myrskyn teille…"
— Mitä sinä laulat? kysyi Aarre.
Laine vavahti ajatuksistansa. Tuskin hän itsekään oli huomannut, mitä lauloi.
— Äidin laulua, hän vastasi. — Siinä sanotaan, että taivaassa ei ole merta.
— Sitten minun tulee ikävä taivaassa, nauroi Aarre. — Minkätähden siellä ei olisi merta?
— Niin minäkin kysyin kerran. Äiti selitti sen minulle. Hän oli oppinut laulun sinun äidiltäsi, kun hän eräänä myrskyisenä iltana pelkäsi isän hukkuvan merellä. Paronitar oli sanonut, että se laulu lohduttaa, sillä taivaassa ei ole eroa eikä pelkoa.
— Meri siellä kuitenkin saisi olla, intti Aarre puoleksi tosissaan. — Minä en pidä tuollaisista lauluista.