— Ehkä siellä onkin aava vesi, tyyni ja kaunis.
— Myrsky on parempi kuin tyyni. — Jos vain ei sada, hän lisäsi nauraen jälleen. Mutta sitten hän jatkoi vakavasti ja kiihkeästi: — Minä tahtoisin merimieheksi. Katso, katso nytkin merta, kuinka komea se on! Ajattelepas, aina vain purjehtia päivän toisensa jälkeen, kauas, kauas pois… Minun täytyy päästä koulusta. Sinä et ymmärrä, kuinka minä siellä ikävöin.
— Onhan Helsinki meren rannalla.
— Onhan se — mutta voi kuinka toista on täällä! Laine keskeytti puhelun, viitaten vilkkaasti merelle päin.
— He palaavat, näetkö? Verkot olivat siis turvassa. Sitten hän juoksi ulos sateeseen. — Hyvä että tulitte niin pian! Lyöden kätensä Viljon märkään käteen hän sanoi hämillään: — Arvaa mitä: minä oikein olin vähän levoton…
Tuli maatapanon aika. He rupesivat vetämään nurkasta olkisäkkejä vuoteiksensa. Oiva ja Viljo heittäytyivät vieritysten toiselle seinustalle, Senja ja Laine toiselle, ja Aarre säkkeinensä jäi oviseinämälle yksinään. Kaikki he olivat täysissä vaatteissa, mutta hyvin tarvittiin vaippojakin suojaksi yökylmää vastaan. Joka rakosesta sen henkäykset tuntuivat, tulen päästyä riutumaan.
Olihan tämmöinen yö tavallaan hauska… Mutta Aarre ei voinut auttaa sitä, että mieli alkoi vähän kolkoksi kääntyä, kun hiillos hiipui, maja pimeni, ja tuuli vinkui ovea natistellen. Kotona äiti aina tuli hänen ja Valion luo illalla, nytkin vielä, kun he olivat suuria poikia, luki heidän huoneessansa kappaleen raamatusta ja rukoili ääneen. Tänä iltana, kun äiti tuli, oli toinen vuode tyhjä. Äiti kulta, olikohan hän pahoillaan? Annilta hän kyllä oli saanut tietää, että Aarre lähti luodolle… Mutta entä jos hän kovin pelkäsi ja jos hän itki…
Aarteelle tuli tuska. Hän nousi istumaan. Jokohan toiset nukkuivat? Ei ollut kuitenkaan ihan pimeä, hän saattoi erottaa heidät. Oiva kuorsasi suu selällään. Senja oli kääntynyt seinään päin, ja Viljon silmät olivat kiinni, mutta Laine valvoi istuen vuoteellansa kädet ristissä.
Uskaltaisiko hän häiritä?
— Laine, etkö sinä nuku? kuiskasi Aarre epäröiden.