— Minä rukoilen Isä meidän.
— Jos nuo eivät heräisi, niin sinä laulaisit vielä sen… sen…
Laine nousi alttiisti ja kävi istumaan säkille Aarteen viereen. Hiljaa hän lauloi:
— "Siell' ei ole taistoja, viimaisia vihureita, seuraa lepo rauhaisa Herran nimeen nukkuneita…"
— Hyvää yötä, hän sitten kuiskasi, hiipien säkillensä takaisin. Eivät he tietäneet kenenkään muun laulua kuulleen, eivät huomanneet kahta polttavaa silmää, jotka Viljon vuoteelta seurasivat heitä. Kohta he nukkuivat suloisen unen helmoihin.
* * * * *
Kotona Valkamassa valvottiin vielä. Ikkunoista heijastui kirkas valo ulos sumealle rannalle, ja kauniisti poimuteltujen, hentojen verhojen lomasta pilkisti silloin tällöin vilkkaita päitä. Sitten ne jälleen vetäytyivät pois, jonkin parvekkeen lasiovi avattiin varovasti, koetettiin ihailla luontoa läpi vesiusman ja laskettiin rakosesta tulvimaan hilpeätä humua, joka outona sekaantui sateen ja meren ääniin. Paitsi kapteenska von Sterniä ja Sirkkua oli joukko muitakin vieraita saapunut, ja Valkaman runollinen erakkoisuus oli hävinnyt kuin taikaiskusta. Paroni itse oli aivan erikoisen hauska ja kohtelias, ja paronitar liikkui iloisten ryhmien keskellä nuorekkaana, herttaisena ja ystävällisenä; mutta hän oli kalpea ja tavallista vakavampi.
— No, Valio, osaatko huvittaa nuoria vieraitamme tässä sadeilmassa? kysyi paroni, taputtaen olalle sorjaa poikaansa, vasta valmistunutta ylioppilasta.
— Koetan parastani, hymyili Valio.
Hän oli hienon näköinen, silmissä puhdas ja hyvä, hiukan haaveksiva ilme. Tällä hetkellä niistä kuitenkin loisti harvinaisen paljon vilkkautta ja intoa.