— Vai mitä sinä arvelet, Sirkku? Ehkäpä olenkin huonosti toimittanut virkani. Kun itse on iloinen jo pelkästään tervetulleitten vieraitten läsnäolosta, silloin helposti unohtaa —
— Sinäkö unohtaisit? Setä kulta, meillä on äärettömän hauskaa! ilakoi Sirkku, hento, siro kuusitoistavuotias, jonka vaaleat hiukset poltettuina kiharoina liehuvat otsan ympärillä.
— Vai niin — no mistäpä se hauskuus, tyttöseni?
— En tiedä… kaikesta. Täällä Valkamassa on niin paljon muistoja.
— Heittäkää täksi illaksi muistot unholaan ja tanssikaa meidän silmäimme iloksi! Eihän teitä ole monta paria, mutta sitä enemmän saamme ihailla sulavia liikkeitänne. Pas d'Espagne!
Ja paroni istui pianon ääreen soittamaan.
Mailis tunsi huoneen pyörivän silmissänsä. Kiinteästi hän nojautui sohvan kulmaan, ja haikea, äänetön huuto kohosi hänen rinnastansa leikaten tanssin säveltä:
"Miss' on tän'iltana poikani, laps huoleni hellimmän, rukousteni lapsi, mun riemuni, mun toivoni — missä on hän?"
Paronitar ei ollut mukana, kun viinilaseja kilisteltiin, mutta se ei herättänyt huomiota, sillä siinä hän ei ollut mukana milloinkaan. Kukaan ei aavistanut hänen mielentilaansa, hän kesti hyvin.
Vasta myöhään yöllä erottiin, kukin huoneisiinsa levolle. Valio yksin sai äidin suudelman. Hän ei surrut, eipä edes paljon huolta tuntenut Aarteen poikamaisuuksista, joihin hyvin oli totuttu ennestään. Toruja hän kyllä olisi tarvinnut, pikku veli veitikka — mutta tuskin niistäkään olisi tänä iltana mitään syntynyt Valion puolelta.