Hän istui ikkunan ääreen hetkeksi ennen maatamenoansa. Sade rapisi ruutuihin ja tuuli vinkui, mutta Valion ajatukset kulkivat aurinkoisissa ilmapiireissä. Hän oli ahkerasti ja tunnollisesti tehnyt työtä koko kouluaikansa, istunut priimuksena viimeiset vuodet ja tuonut ylioppilastutkinnosta luokkansa korkeimman laudaturin. Oliko ihme, että mieli nyt tuntui keveältä ja iloiselta ja tulevaisuus ruusunhohtoisena kajasti? — Hyvä Jumala, kiitos elämän onnesta! Minä tahtoisin joka silmänräpäykselle sanoa niinkuin Faust: Viivy, hetki, sinä olet niin ihana! Varsinkin tänä iltana…
Ajatuksissaan hän piirteli jotakin valkoiseksi maalattuun pöytään, havahti samassa, punehtui ja alkoi hieroa sitä kastetulla nenäliinan kulmalla. Ensimmäiseksi hävisivät pienet jalat suippokenkineen, sitten hennon vartalon ääriviivat ja vihdoin pää, joka ei ollut oikein valmiskaan. Hämillään hän nousi mennäksensä levolle. Kun hän istui vuoteen laidalla, sattuivat hänen silmänsä korttiin, jonka äiti oli ripustanut seinälle sänkyjen yläpuolelle: "Etsikää niitä, jotka ovat ylhäällä." Hän jätti riisumisen kesken, palasi pöydän luo ja avasi raamatun. Ajatukset haihattelivat kuin kesähattarat taivaalla, mutta silmät olivat kirjaan kiinnitetyt, ja hän ponnisteli vakavasti pysyäksensä mukana. Neljännestuntia myöhemmin hän oli jo riisuutunut, katseli hetkisen hellästi "pikku veljen" vuodetta, jonka Aliisa neitsyt tavan mukaan oli valmistanut yöksi, ummisti sitten silmänsä ja uinahti pian kesäisiin unelmiin.
Vihdoin paroni ja paronitarkin pääsivät makuusuojaansa. Hetken he ääneti katsoivat toisiansa, sitten Mailis peitti kasvonsa käsillään ja purskahti hillittömään itkuun. Paroni samoin repäisi rikki ilonsa tehdyn naamarin, asteli kiivain askelin edestakaisin lattialla, pysähtyi ja sanoi jyrkästi:
— Tämä ei kelpaa. Me olemme pilanneet pojan. Tai sinä, Mailis. Minä kyllä olen ollut veltto, sokea, herkkäuskoinen, mutta sinä häntä olet työntämällä työntänyt pois säädystänsä, noiden ihmisten pariin. Näin pitkällä nyt ollaan.
— En minä ole tahtonut opettaa häntä tottelemattomaksi, kuiskasi Mailis nyyhkien.
— Mitä ajattelevatkaan Edith käly ja muut vieraat? Kerrankin saamme sukulaisia ja ystäviä luoksemme, ja juuri silloin poika karkaa merelle kalastajani kanssa. Oivaa kohteliaisuutta!
— Siksikö vain sinä olet pahoillasi? kysyi Mailis hiljaa, kohottaen kasvonsa. — Oi, Einar, jos ei meillä muuta olisi surtavaa!
— Turhia. Minä olen monta kertaa pahemmassakin tuulessa purjehtinut. Ei hän siellä huku, kyllä he itsensä hoitavat.
— Jumala sen suokoon. Ja hoitakoon hän myös lapseni sydäntä, joka ennen oli pehmeä kuin vaha… Nyt ei äidin kielto enää tunnu siihen painuvan.
— Sinä taivutat häntä väärillä syillä. Tuulee muka liiaksi. Mitä reipas poika semmoisesta joutavasta huolisi? Olisit sanonut, että hänen ei sovi lähteä tänään.