Monelle on paronitar jo saanut opettaa sen taidon. Ei vielä miehellensä. Mutta Valio on nukkunut kädet ristissä pieneen vuoteeseensa Valkaman lastenkamarissa, ja paraikaa äiti istuu toisen sängyn luona, lapsen kielellä. Huone on tilava ja miellyttävä, laudoituksen yläpuolella leveä reunus hevosia, koiria, oravia ja muuta hauskaa. Poika ei kuitenkaan niitä katsele tällä hetkellä, hän katsoo äitinsä silmiin. Siinä hän on hyvin herttainen pitkässä, puhtoisessa yöpaidassaan, tummine kiharoineen, kasvot eloisina ja kumminkin vakaina. He pyytävät Jumalaa siunaamaan isää ja äitiä ja Valio veikkoa ja Sirkkua ja alustalaisia ja palvelusväkeä ja kaikkia ihmisiä —
— Ja Lainetta, jatkaa Aarre. — Ja anna meille oikein hauska kesä ja hyvin paljon kaloja.
Äiti suutelee häntä hymyhuulin. Kun Aarre on kömpinyt peiton alle, menee hän pois hiljaa hyräillen:
— "Polvella äidin hartaana hän rukoili pienoinen, niin puhdas kuin kaste aamulla, ja silmä kuin tähtösen…"
Hän pysähtyy kesken. Ei, ei sitä laulua. Se on tuhlaajapojan lapsuudesta. Mutta sanat tulivat välittömästi hänen mieleensä.
Ruokasalissa, josta ovi vie avonaiselle parvekkeelle, Sigrid sipsuttelee tätiänsä vastaan.
— Tuletko sanomaan hyvää yötä, Sirkkuseni? paronitar kysyy ystävällisesti: —
— En vielä, minä menen kukkia katsomaan.
Ne heloittavatkin puutarhassa kauniina, keltaiset esikot, tulipunaiset tulpaanit, ja krookukset, jotka hohtavat valkoiselta kuin lumi. Paroni, joka päärakennuksen on laatinut suurenmoiseksi, hän on puutarhankin suunnitellut; mutta kukkien valinnasta ja hoidosta paronitar pitää huolen.
— Sehän on hauskaa, että pidät minun lemmityistäni, hän sanoo ystävällisesti tyttöselle. — Entäpä jos kuitenkin nyt käännyttäisin sinut takaisin ja veisin Nukku-Matin luokse? Sinä tarvitset paljon punaa poskiisi.