— Onko se ikävää? Sinullahan on elävä kuva, ja se on paljon parempi.
— Täti, sanoi Sirkku epäröiden, — pidätkö Valiosta ihan niin paljon kuin Aarteesta? Minun mielestäni sinä aina olet hellinyt Aarretta enemmän, vaikka Valio on kymmenen vertaa herttaisempi ja hienompi.
Mailisin silmiin kyynelet kihosivat. Hän vastasi hiljaa: — Vapahtajamme sanoi: kenellä teistä on sata lammasta ja hän yhden niistä kadottaa, eikö hän jätä yhdeksänkymmentä yhdeksän korpeen ja etsi eksynyttä, kunnes hän sen löytää? Sirkku, ymmärrätkö, että sellainen on äidinkin sydän?
— Anteeksi, täti rakas, että pahoitin sinua! huudahti Sirkku katuvaisena. — Minä ymmärrän jotakin siitä, ellen täysin käsitäkään. Sinä pelkäsit jo kauan, että Aarre kerran lähtisi, eikö niin, täti? Kuinka kummallista sentään! Minä katselen tätä luonnosta, jossa hän on työntänyt venheen teloilta ja seisoo sen vieressä, katse täynnä syvintä ikävöimistä. Niin voi katsoa ainoastaan sitä, jota rakastaa yli kaiken. Sinä tiesit jo monta vuotta, että hän siten rakasti merta — etkö tietänyt? Niin, nyt minä ymmärrän sen… Tämähän on oma kuvasi — sinä istut portailla mustiin puettuna ja käännät kasvosi pois, pyyhkien kyyneleitä… Kuinka kaunis siitä mahtanee tulla! Mutta mitä taulun toiseen osaan on aiottu? Tämäkö? Ei, sehän on eri luonnos samasta aiheesta. Entä tämä? Niin, niin, se on oikea täydennys. Oi täti, jospa hän tulisi pian ja kuivaisi kaikki kyyneleet silmistäsi!
Nyt ne kirkkaina kiilsivät kumpaisenkin silmissä, myöskin Sirkun. Hän katseli piirrosta, joka kuvasi Aarteen kotiintuloa. Äiti seisoi verannan kaiteen luona ojentaen käsivartensa syleilyyn, ja portaita ylös riensi merimiespukuun puettu nuorukainen, valmiina seuraavassa tuokiossa heittäytymään hänen helmaansa. Siinä aivan kuin odotti jatkoa, odotti näkevänsä hänet lepäämässä äidin rintaa vasten, autuaan riemun kirkastaessa heitä molempia.
Sitä katsellessaan Sirkku unohti mielipahansa siitä, ettei kirjassa ollut Valion kuvaa. Mutta samassa hän huudahti ilosta, sillä elävän Valion ääni kuului porraskäytävästä. Samassa jo ovi aukeni.
— Vihdoinkin, vihdoinkin! ilakoi Sirkku. — Et usko, kuinka me jo olemme ehtineet kaivata! Nyt en sinua enää laskekaan, vaikka kuka pyytäisi ensi pyhäksi.
— Minä luulen, että he jo saivatkin minusta tarpeeksensa, sanoi Valio. Hän hymyili, vastatessaan hellästi Sirkun tervehdykseen, mutta siinä hymyssä oli jotakin väsynyttä ja alakuloista.
— Sinä et näytä reippaalta, Valio, sanoi Mailis tutkivasti. — Ehkä olet pitkästä purjehduksesta väsynyt?
— Olivatkohan he taas tyhmiä? huudahti Sirkku kiivaasti. — Kerro pian, minä en saa mitään rauhaa. Puhuithan sinä hyvin? Kävihän kaikki onnellisesti, eikö käynyt?