— Ei minusta ole kansanpuhujaksi, sanoi Valio surullisesti.
Mailis oli laskenut siveltimen syrjään, pyyhkinyt kätensä ja riisunut suuren esiliinansa. Aliisa neitsyt tuli ilmoittamaan, että kahvi oli pöydällä, mutta paroni oli mennyt ulos.
— Tulkaa, lapset, me odotamme häntä ruokasalissa, ja sinä kerrot matkastasi, Valio, siellä kodikkaassa sopessamme…
He asettuivat kiinteille, kuosikkaille penkeille ikkunakomeroon, joka oli kaikkien perheenjäsenten lempipaikka. Valio huokasi: Äiti rakas, Sirkku pieni — mitähän he hyötyivät hänen kertomuksestaan?
— Niin, minä saavuin perille ja menin suoraan juhlapaikkaan. Ensin puhui vanha rovasti. Lämpöä ja vakavuutta siinä oli kyllä, mutta tiedättehän, ettei hänellä ole suuria lahjoja. Hartaasti kansa kuitenkin kuunteli, ja se rohkaisi minua. Varmuuden vuoksi minun ehkä olisi pitänyt kirjoittaa puheeni, mutta enhän ole sitä Helsingissäkään koskaan tehnyt. Astuin lavalle, etsin kauneimmat sanat muististani… Näin lasten liikkuvan levottomina paikoillaan, muutamat nuorista nousivat lähtemään, ja aivan edessä eräs vaimo torkkui…
— Hävyttömät! suututteli Sirkku.
— Älä sano niin. Rovasti oli puhunut hyvin pitkään, pienessä koulusalissa ilma kävi tukalaksi, he olivat väsyksissä, se on luonnollista. En minä ketään moiti, mutta mieleni kumminkin masentui ja intoni laimeni, sillä olin toivonut ja odottanut, että puheeni heitä kiinnostaisi. En osannut enää pitää säikeitä koossa, hämmennyin ja tempasin täytteeksi, mitä sillä hetkellä keksin. Sen olisi pitänyt tulla sydämestä, mutta sydämeni tuntui aivan tyhjältä ja sanat helisevältä vaskelta ja kiliseviltä kulkusilta. Kun olin lopettanut, oli minulla se tunne, että yritykseni oli mennyt kokonaan hukkaan: ainoastaan toinen puoli väestä oli kuunnellut, ja ne, jotka kuuntelivat, eivät siitä mitään hyötyneet.
— Sitä ei voi tietää, lohdutteli Mailis. — Kun hyvää tahdoit, siunaa Jumala sen varmaan ja antaa jonkun siemenen itää. Ehkä myöskin nöyryytys oli sinulle itsellesi opiksi.
— Oli kyllä, sanoi Valio vakavasti. — Minä opin sen, etten ole luotu tällaiseen tehtävään. En sovi puhumaan kansalle, sillä siinä on välillä juopa, jonka yli en pääse hartaimmalla tahdollanikaan. Se on yksi asia. Toinen on se, etten itse omista sitä, mitä minun pitäisi muille antaa. Äiti, älä tule murheelliseksi, minä en voi siihen mitään… mutta minun on mahdoton tulla papiksi!
— Aina se ajatus onkin vaivannut sinua, sanoi Sirkku.