Mailis oli ensin ääneti. Sitten hän kysyi, kiinnittäen syvän katseen Valioon:
— Miksi siis olet sitä aikonut tähänkään asti?
— Tiesinkö sen? Sinua, äiti, minä lapsesta asti olen rakastanut ja ihaillut yli kaiken, vielä enemmän kuin isääkin, vaikka paljon ihailen häntä myös. Minusta sinä olet pappi ja taiteilija yhtaikaa… Sirkku nauraa — mutta se on totta. Kun ajattelin elämäntehtävääni, oli aina mielessäni, että tahdoin pyrkiä äidin kaltaiseksi, ja silloin silmäini eteen kuvastui ainoastaan nämä kaksi uraa. Toinen tai toinen. Minä luulen, että olisin voinut piirtää ja maalata, jos olisin täydellä innolla ja luottamuksella ryhtynyt siihen, mutta en uskaltanut. Täytyy omistaa uskoa ja rakkautta, voidakseen jotakin. Silloin ajattelin, että helpommin kykenisin sanoissa tuomaan ilmi sydämeni kaiken kauneuskaipuun…
— Sinunhan olisi pitänyt ruveta runoilijaksi! huudahti Sirkku.
— Jospa olisinkin saanut! Mutta siihen ei voi ruveta, sen täytyy pulpahtaa esille. Ajatella minä voin, puhua minä voin, ja siksi uneksuin, että kokoaisin sieluni täyteen viisautta ja kauneutta ja toisin sen ilmi ihmisille.
Mailis kuunteli keskeyttämättä, mutta Sirkku huomautti jälleen: — Minä en ymmärrä, miten sen johdosta toivoit papiksi. Sinusta olisi tullut esteetikko.
— Kenties… Mutta syvimmällä sydämessäni asui kaunis ja pyhä kuva, jonka täydellisyyttä ikävöin. Sinä Sirkku, joka rakastat kauneutta myöskin — etkö koskaan ole tuntenut sitä ikävää? En tehnyt sitä itselleni täysin selväksi, vaikka valitsinkin urani, sillä niinä olin sellainen kuin äiti sanoi: uneksija, joka ei ole taistellut… Sinä iltana, jona siitä puhuimme lammen rannalla, heräsi jotakin minussa. Silloin annettiin taistelun merkki.
— Ja nytkö jo tahtoisit heittää sen kesken? kysyi Mailis hiljaa.
— En milloinkaan, sillä sydämeni nääntyy janosta ja ikävöimisestä… Mutta voinko antaa valmista muille, kun itselläni ei ole muuta kuin kaipaus?
— Siinä olikin vika, että koetit antaa valmista. Sinä olisit rakkaudessa antanut kaipauksesi!