Valio viipyi vaiti, syvissä mietteissä. Sitten hän sanoi:
— Kun puhuin edellisellä kerralla, annoin sellaista, mitä omistin. Silloin en lentänyt korkeammalle kuin siipeni kannattivat, mutta niin korkealle lensin, etten tavannut kuulijaini sydämiä.
— Sentähden, ettet tuntenut etkä ymmärtänyt kuulijoitasi.
— Siinäpä se on! Olen koettanut, mutta en kykene.
— Olet koettanut velvollisuudentunnosta, vaan et rakkaudesta.
Taas Valio jäi vaiti. Mutta Sirkku kysyi: — Voiko rakkauttakin oppia?
— Sen täytyy herätä pyhästä kipinästä, mutta me voimme lietsoa tulta.
— Sitä kipinää ei kukaan ole antanut minulle milloinkaan, sanoi Sirkku surullisesti. — Kentiesi sinulle, Valio. Tädillä on niin kauniita ajatuksia, ne sytyttävät.
— En tiedä, lausui Valio tavallista kiihkeämmin. — Minusta tuntuu kuin olisin puoli-ihminen tai kaksoisihminen; ainakaan en ole mitään selvää ja eheätä. Minussa on jotakin joka sytyttää ja jotakin joka sammuttaa.
Mailis huokasi syvään, syvään. Hänen katseensa kiintyi Einariin, joka juuri silloin astui sisälle. He olivat kaikki ääneti. Paroni katsoi kummastuneena ympärilleen, oudoksuen moista juhlallisuutta, ja nauraen hän sen keskeytti: