— No tehän olette niinkuin kirkossa. Hyvää huomenta, Valio! Katsoppas, Sirkku, tässä sinun kaivattusi nyt on eheänä, mutta iloiselta hän ei näytä, etkä sinäkään, vaikka kahvi-Kaisakin pöydällä odottaa — sinun ystäväsi, pikku Sirkku. Joko akat taas tahtovat viedä Valion ompeluseuraan?
Valio sävähti, niinkuin jokin olisi koskenut, ja ensi kerran Sirkku ei voinut hymyillä, kun paroni laski leikkiä.
— Setä, niinhän sinä puhut minulle kuin lapselle. Olenko minä niin tyhmä?
— Oho? sanoi paroni kummastuksissaan. — Mikä sinun on ja teidän kaikkien?
— Me keskustelimme vakavista asioista, sanoi Mailis, siirtyen pöydän ääreen. Hänen kätensä värisi, hän ojensi kahvikannun Sirkulle, joka ryhtyi emännöimään.
Paronikin kävi heti hyvin vakavaksi. — Aarteestako?
Valio pudisti päätään.
— Kyllä minä olen häntä paljon ajatellut, vaikka en usein puhu hänestä. On ihmeellistä, kuinka vieraat me olimme toisillemme. Sekin on suuri suru, joka sydäntäni painaa.
— Te olette niin eriluonteiset, sanoi paroni. — Sinä olet perinyt enemmän äidiltäsi, Aarre minulta.
— Eipä, päinvastoin, arveli Sirkku.