— Kuinka niin? Aarrehan on reipas ja iloinen niinkuin minä, ja Valio — kuuleppas, nyt sanon hänestä jotakin kaunista! — niin, hän on runollinen, miettiväinen, syvämielinen… Keltä se lienee perintöä? Ei minulta.
— Mutta Valio on ylimys, selitti Sirkku. — Me puhelimme siitä juuri. Hän tahtoisi mielellänsä rakastaa kansaa, mutta se on hänelle vaikeata niinkuin minullekin. Nyt minä käsitän syyn.
— Ja minäkin, sanoi Valio äänellä, joka sointui syvästi surulliselta. He nousivat pöydästä, ja Valio heti poistui Sirkun seuraamana.
Mailis ja Einar jäivät kahden. Einar tunsi vakavaa painoa ilmassa, ja Mailis seisoi katsellen ulos ikkunasta, taistellen sydämessään, peläten ja halaten tilinteon hetkeä. Niin, sen täytyi tulla — lasten tähden. Hän kääntyi hitaasti, lausuen hellimmällä äänellänsä, jossa kärsimys värähteli:
— Sopusointu ja epäsoinnut — sano, kuinka ne voivat yhtaikaa olla olemassa? Sinä et ollut täällä, kun Valio murehtien valitti, että hänessä kaksi maailmankäsitystä taistelee eikä hän löydä eheyttä. Miten on Aarteemme laita? Purjehtisiko hän nyt vieraita vesiä, jos ristiriidat eivät olisi häntä ajaneet? Ne vastakkaiset voimat eivät ole hyvä ja paha, sillä sellainen taistelu käydään joka sydämessä. Tämä on jotakin toista.
— Niin, sanoi Einar äkkiä ja päättäväisesti, — luuletko, etten ole alkanut sitä aavistaa? Minä tahdon säästää sinut sanomasta, mitkä voimat heissä taistelevat: sinä ja minä!
Mailis hämmästyi. Sitten mielenliikutus ankarana hänet valtasi, ja kietoen kätensä Einarin kaulan ympäri hän purskahti itkemään.
— Ja kuitenkin me rakastamme toisiamme niin paljon! Einar, Einar, mitä tästä on tuleva?
— Mitä tulee köydestä, jota kaksi tempoo eri suuntaan? Toinen tai toinen voittaa, vetäen sen puoleensa.
— Tai köysi katkeaa… Einar, voitko sen sallia?