— Enkö minä saattaisi kysyä samaa? Sinä vieno Mailis, joka kuitenkin olet niin itsenäinen — tahtoisitko, ettei miehesi olisi mikään luonne, että hän olisi — nolla vain?
Mailis ei ehtinyt vastata, kuului koputus ja Aliisa neitsyt toi sähkösanoman. — Kaksi miestä tuli veneellä manterelta, hän kertoi. — He ovat soutaneet niin, että huohottavat väsymyksestä.
Paroni kalpeni. Sitten veri palasi hänen kasvoihinsa, jotta posket polttivat kuin tulessa. Hän viittasi Aliisaa poistumaan:
— Mene, anna heille ryyppy tai muuta, kunnes saavat maksunsa — no, joudu nyt!
— Aseta kahvia heille, huusi Mailis hänen jälkeensä. Itse hän ei ymmärtänyt, kuinka sai sanotuksi sellaista jokapäiväistä. Hän vapisi niin, ettei hän olisi voinut avata sähkösanomaa, mutta sen tekikin Einar kuumeisena, hätäisenä.
"New-Castle, England. 'Pilvi' saapunut. Von Stern ei mukana. Ilmoitetaan lähteneen Kööpenhaminasta Austraaliaan."
He katsoivat toisiinsa tyrmistyneinä, aivan kuin ukonnuoli olisi heihin sattunut. Tuntui mahdottomalta käsittää, että kaikki toivo nyt oli turha, että he täydellä todella, auttamattomasti olivat Aarteen kadottaneet. "Köysi katkeaa"…
Tavallisesti Mailis ei rukoillut miehensä läsnäollessa, sillä hän tunsi sen Einaria vaivaavan. Nyt hän ei mitään kysynyt eikä ajatellut. Hän vaipui vasten ikkunapenkin kulmaa ja peitti kasvonsa patjaan, huoahtaen tuskassa kerran toisensa perästä:
— Herra, auta minua, vahvista minua! Minun uskoni horjuu, minä en jaksa luottaa…
Einar kumartui hänen ylitsensä: — Nouse, Mailis, nouse! Ja kun Mailis ei liikahtanut, hän sanoi syvästi surullisella äänellä: — Sinäkin olet epätoivoinen, vaikka hän kirjoitti muistavansa sinun laulujasi ja rakastavansa sinua niin paljon… Minulle ei ollut riviäkään…