Silloin Mailis kuin havahtuen kohosi pystyyn. — Anna anteeksi, Einar, rakas Einar! Niin, minä olen häpeällisen heikko, ja itsekkäästi tunsin vain oman tuskani. Ah, mikä vaara onkaan, ettei lapsi tule äidin epäjumalaksi… Mutta Jumala tietää sen… että voisin kestää eroa… voisin antaa hänet poiskin, Isän syliin — mutta en synnin valtaan!
Sitten valoisampi ajatus välähti hänen murheensa pimeydessä:
— Einar, tämä suru yhdistää meidät. Minkätähden pyrintöjen yhtyminen tekisi toisen meistä tyhjäksi, niinkuin sinä sanoit? Ei, vaan me ponnistamme täysin voimin, mutta samaan suuntaan, sillä kumpikin pyydämme nyt yhtä vain: tuhlaajapoikamme löytämistä ja palauttamista, olkoon hintana mikä uhraus hyvänsä. Minä tunnen, että jaksan uskoa jälleen. Kyllä hän palaa, sillä rakastava Isä kuitenkin kaikkea johtaa, eikä rukousten lapsi voi joutua hukkaan!
— Rukousten lapsi! toisti Einar synkästi. — Jos löytyy Jumala, joka rukouksia kuulee, tahtoisin minäkin häneltä pyytää poikaani. Kulkekoon hän missä tahansa, sinun hän on aina — mutta minä, joka sentään rakastin häntä myös, oi niin paljon ettei hän sitä aavistanut, minä saatoin hänet vihaamaan itseäni…
— Sydäntä särkee, kun sinä puhut noin! Mailisin silmissä oli kyyneleitä. — Hän on sinua rakastava, jokainen salpa on aukeava väliltänne, sillä kun hän tulee, olet oppinut häntä ymmärtämään.
Hetkeksi Einarin ääneen tuli katkera ivallinen väre, hänen lausuessaan: — Ja jospa olisin "ymmärtänyt" häntä alusta alkaen, jos kaikki olisi käynyt sinun ohjelmasi mukaan — olisiko se ollut onneksi? Hän olisi saanut meidän piikamme sivistymättömän tytön vaimokseen — tai ehkäpä ei olisi saanut häntä sittenkään!
— Ei niin, vaan "piian tyttö" olisi kasvatettu poikamme arvoiseksi sivistykseltäänkin, niinkuin hän on sydämeltään. Ellei Aarteen toivo silloin olisi toteutunut, olisi hän kestänyt sen kuin mies. Hän olisi lähtenyt merelle, sillä sinne hän aina on ikävöinyt; mutta me olisimme valmistaneet hänen matkansa ja tasoittaneet hänen tiensä, niinkuin aioimme nytkin, ja yhteinen siunauksemme olisi häntä saattanut.
Einar pudisti päätänsä. — Olkoon miten tahansa, se on korjaamatonta.
— Niin, kuiskasi Mailis. — Ei siis puhuta siitä. Tehkäämme nyt mitä voimme, saattakaamme häntä siunauksillamme ja rukouksillamme siellä missä hän kaukana purjehtii! Einar…
— Siis sinä voitat köyden omalle puolellesi, hän sanoi kääntyen pois. Hänen äänensä värisi, hän tunsi uljuutensa pettävän.