— Ei, Einar, vaan sinä tulet minun avukseni. Oi Jumalalle kiitos, silloin me vedämme hänet luoksemme, sillä yhdistetyissä käsissä on voimaa!
"Yhdistetyissä käsissä on voimaa!" Melkein samat sanat oli Valio sanonut Sirkulle, sillä hekin tekivät tiliä.
— On raskasta, kun silmät aukenevat ymmärtämään sellaista, mikä minulle selvisi äsken. Sen täytyy tulla opiksi. Jos minä nyt en tinkisikään päämäärästäni, jos olisin rohkea ja pyrkisin siihen, mihin ensimmäinen ihanteeni viittasi, sano, Sirkku, pyrkisitkö mukana?
— Kaikkialle, mihin sinäkin!
— Käsitätkö todella, mitä lupaat? Entä jos se tulisi liian raskaaksi sinulle? Sirkku, me olemme yhdessä uneksineet monta vuotta; onko aivan varma, että jaksamme myöskin taistella tasarinnoin?
Sirkku alkoi nyyhkyttää.
— Mitä sinä tarkoitat, Valio? Etkö sinä rakastakaan minua?
— Voi, älä ymmärrä väärin. Minä muistan mitä äiti kerran sanoi: että sinä olet perhonen ja voisit paleltua. Kuinka paljon olen elänyt lyhyessä ajassa! Juuri siksi että sinua rakastan, minä pelkään…
Silloin Sirkku nosti päätänsä.
— Mutta minä en! Jos sinä vaan rakastat minua, en palellu. Olen minäkin jotakin ajatellut sen illan jälkeen, vaikka minun on vaikea puhua siitä. En sanoisi kellekään muulle kuin sinulle ja ehkä tädille… Eikö se ole katkeraa: minä en enää iloisesti palaa omaan kotiini! Kun täti ensin puhui elämän vakavuudesta, oli se minusta uutta ja pelottavaa, mutta nyt minua enemmän pelottaa, että kaikki entinen alkaisi uudestaan — tyhjäntoimittaminen ja ainaiset huvitukset. Voi Valio, ei minusta ole niinkään hauskaa olla aina vain lapsi tai perhonen. En tahdo pysyä sellaisena.