Valion silmät loistivat. — Oma Sirkkuni, kuinka sinä teet minut onnelliseksi!
— Sinä olet niin hyvä, sinä koetat ymmärtää minua. Enhän minä ole sinnepäinkään kuin pitäisi, mutta te nostatte minua ylöspäin. Kysyit äsken, enkö ole koskaan kaihonnut… En tiedä, tuskin lienen; tyhjyyttä olen kyllä tuntenut joskus — mutta sinulta ja tädiltä olen nyt vasta oppinut ajattelemaan ja pyrkimään.
— Niinpä me pyrimme iloisesti yhdessä, ja silloin ei ole hätää. Kiitos, Sirkku! Nyt minä uskallan toivoa, että Jumala antaa minulle vielä varmuuden tehtävästänikin, ja mieleni saa rauhan.
Heidän keskustelunsa keskeytyi, kun Mailis tuli kertomaan saapuneesta sähkösanomasta. Hän oli nyt jo tyyni, mutta Valio käsitti, että hän kärsi sanomattomasti. Sirkku muisti kaunista taulunluonnosta. Eikö se toteutuisikaan Aarteelle ja hänen äidillensä? Hän kiersi kätensä Mailisin ympärille ja itki kuin omaa suruansa. Valio näki ikkunasta, miten aallot vyöryivät ulos, kauas ulapalle, ja hän ajatteli syvällä murheella "pikku veljeä". Kuinka vähäiseksi hyödyksi hän koskaan oli Aarteelle ollut! Ja nyt ei sitä enää voinut korjata, ehkei milloinkaan…
* * * * *
Sitten tuli muuton aika. Paronin perhe siirtyi Helsinkiin, kun syystuulet rajusti puhalsivat Valkaman ympärillä, ja Sirkku matkusti kotiinsa lujin päätöksin, että hän nyt alkaisi opetella keittämään ja ompelemaan. Aarteesta ei kuulunut mitään, kunnes eräänä sateisena lokakuun päivänä läpimärkä, ryvettynyt vieras nuorukainen ilmaantui paronin keittiöön pyytäen tavata herrasväkeä. Keittäjätär tiuskasi hänelle ja käski pois, mutta hän seisoi yhä ovensuussa suorana ja hätääntymättä, sanoen että paronitar varmaan tahtoi ottaa vastaan Aarre herran terveiset. Silloin tuli esille Aliisa neitsyt, tunsi miehen ja huudahti hämmästyneenä: — Itärannan Viljo!
Nyt ei enää katsottu hänen huonoa asuansa. Sana vietiin sisälle, Mailis syöksyi keittiöön, ja Viljon estelyistä huolimatta hän vei hänet kauniiseen, sähkövalossa loistavaan ruokasaliin, jonne jo Valiokin oli ehtinyt. Kohta tuli paroni ja puristi Viljon kättä kuin rakkaan vieraan. Kaikki oli niin ihmeellistä, että reipas meripoika joutui aivan hämilleen, katseli saappaittensa jälkiä eikä saanut sanaa suustansa. Mutta hänen ei tarvinnutkaan alkaa, sillä kysymyksiä sateli, ja vähitellen ystävällisyys ja merimuistot sulattivat roudan.
Kun hän pääsi kertomisen vauhtiin, vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, ja kuulijat tuskin tohtivat hengähtää. Sitten mielenliikutus valtasi heidät; Mailis itki, Valiokin pyyhki kyyneleitä, ja paroni nojasi otsaansa kättä vasten. Rakas Aarre, heidän lemmittynsä, kuinka hän oli kärsinyt! He vapisivat vaaroja, joissa hän oli ollut, he kauhistuivat merimiesten kiusauksia ja avuttomuutta ihmispetojen luolissa, he kuulivat viattoman lankeemuksesta, mutta he iloitsivat siitä, että ihan kuitenkin oli sama kuin ennen, heidän puhdas Aarteensa. Itseänsä Viljo ei paljon maininnut; hän vain yksinkertaisesti sanoi löytäneensä Aarteen ja vaihtaneensa paikkaa hänen kanssansa.
— Kaikille hän käski sanoa terveisiä, lopetti Viljo kertomuksensa. Silloin vierähti kauan pidätetty kyynel paroninkin poskelle. Mailis tahtoi kiittää Viljoa, mutta ei voinut liikutukseltansa. Valio teki sen hänen sijastansa, niin sydämellisesti kuin veljelle. Hänelle ei johtunut mieleenkään, että Viljo oli yksi "kansasta", jota oli vaikea lähestyä.
Sitten Viljo nousi lähteäkseen.