— Ei, ei, illallinen ehtii kohta, ja yösijasta me myöskin pidämme huolen.
Mutta hän ei jäänyt. Läpi yön hän tahtoi matkustaa, sillä kotiin oli kiire. Paroni tarjosi hänelle rahaa; hän kiitti, vaan ei ottanut. — Enhän minä ole tehnyt mitään, josta pitäisi maksaa.
Hänen mentyänsä Valio sanoi vanhemmilleen: — Nyt tiedän, mihin tahtoisin elämäni käyttää. Suoritan tutkintoni, ja sitten, jos sallitte sen, lähden vieraisiin satamiin Aarretta etsimään. On niin kummallista nyt ajatella merimiehiä… Luulen, että voisin rakastaa heitä kaikkia, hyviä ja huonoja, sillä jokainen heistä on jonkun poika ja jonkun veli.
— Suuret päätökset vaativat kypsymistä, sanoi Einar.
— Minä siunaan sinua, jos lähdet, kuiskasi Mailis.
Einar huokasi. — Niin, en tahdo minäkään enää koskaan estää, jos lasteni sydän heitä vaatii johonkin…
Seuraavan illan hämärtyessä Viljo saapui kotirantaan. Siellä syntyi yhtä suuri hämmästys kuin von Sternin keittiössä. Lapset huusivat ja hyppelivät hänen ympärillään, Liinu uhosi ja päivitteli; mutta Janne oli juovuksissa, retkotti pitkällään vuoteella ja sopersi kerran toisensa perästä, että "mitäs täällä teet, olisit pysynyt siellä"…
Vielä samana iltana Viljo kävi Länsirannassa, mutta Laine oli poissa, ulkona merellä. Kalastajat olivat lähteneet kauas, niin että heitä odotettiin takaisin vasta lauantaina. Oli mahdotonta tietää tarkkaan, missä he liikkuivat; Viljon täytyi malttaa mielensä. Hän jäi istumaan Annin luo, tuli seuraavinakin päivinä ja kertoi kertomistaan. Anni ihmetteli, että merielämä lyhyessä ajassa oli muuttanut harvasanaisen Viljon puheliaaksi, katseli häntä tutkivasti ja näki ahvettuneitten, karkeitten poskien peittyvän ujolla punalla. Sitten Anni ei enää ihmetellyt eikä sanonut mitään. Hän päätti kuunnella tarkkaan, panna kaikki mieleensä ja kertoa Laineelle.
Kun kyläläiset lauantai-iltana kokoontuivat rantaan ottamaan vastaan kalastajia ja heidän saalistansa, oli Viljo kävellyt siellä jo toista tuntia. Mutta kun veneet ilmestyivät niemen takaa, ei hän voinutkaan jäädä siihen seisomaan, hiipi tyhjään kotitupaan ja istui ikkunan ääreen. Sydän löi lyömistään ja silmä tähysteli. Ne lähenevät, lähenevät yhä… Nyt! Tuossa hän hyppää veneestä… kuinka hän on punaposkinen ja notkea… hän hymyilee, tervehtii… onko hän koskaan ollut noin ihana? Mutta miksi hän äkkiä käy totiseksi, katsoo ympärilleen, vilkaisee nopeasti ylös Itärannan ikkunaan ja sitten taas poispäin, lähtien kiireesti rannalta? Onko Anni sanonut —?
Vasta aamulla he tapasivat toisensa ulkona rantakalliolla. Oli auringonpaisteinen sunnuntai, meri tyyni ja maa kuurassa. Kanervat kimaltelivat valkoisissa helmikoristeissa, ja punaiset puolat oli härmä sokeroinut. He kättelivät toisiansa kuin kaksi onnellista lasta. Kumpaisellakin oli sama tunne: kuinka me koskaan olemme voineet erota? Eikä kulunut puolta tuntia, ennenkuin he olivat sen sanoneet toisillensa, ja kun he puhuivat, puhui luontokin ympärillä.