Tuuli lehahti puuhun ja kuiskasi sille:
— Yli mustien merien retkeilin, läpi synkimmän syksysäänkin; nyt paistaa aurinko vihdoinkin, ja luoksesi rauhaan jäänkin.
Puu humisi vastaan:
— Minä tunnen tuttuni entisen, muut muistot huuruna haipuu; kotituulen laulua kuunnellen on täyttynyt koivun kaipuu.
Pienet laineet liplattelivat, vaipuen kallion juurelle kanervikkoon:
— Pois toistemme tieltä kilvaten me riensimme tyhjän vuoksi; tien päätämme hellästi yhtyen saman rantakallion luoksi!
Mutta kun nuoret onnelliset katsoivat ulos merelle, joka niin aavana ja auringonpaisteisena levisi heidän eteensä, muistivat he kumpikin häntä, joka purjehti etäisillä vesillä ja varmaan ajatuksineen seurasi heitä. Laine tuli surulliseksi ja kysyi Viljolta:
— Mitä luulet sen vaikuttavan häneen, kun hän saa tiedon?
Yhtä surullisesti Viljo vastasi: — Erotessamme hän sanoi: "Pelkään, että jos se tapahtuu, minä suruuni sorrun."
— Niinkö hän sanoi? Ja minä joka lupasin hänen äidillensä, että rukoilen hänen puolestaan, että teen mitä voin hänen hyväksensä… Olihan hän minun ystäväni.