— Minäkin olen hänen ystävänsä.
He eivät pitkään hetkeen puhuneet mitään enää. Alakuloisuuden varjo laski heidän ylitsensä, raskas tunto siitä, että heidän onnensa oli kolmannen sydänsuru.
— Viljo, sanoi Laine vihdoin, ja hänen silmänsä näyttivät niin suurilta ja posket kalpeilta, — luotatko minuun täydellisesti? Pidätkö minusta aina, etkö epäile ja hylkää minua, vaikka en tahtoisi vielä pian mennä naimisiin?
— Miksi et tahtoisi? Aarteenko tähden?
— Voisitko sinä… nyt kun hän on poissa, yksin suurten viettelysten keskellä, joista sinä äidille kerroit? Jos hän sortuisi meidän tähtemme…
— Aina hän tulee minun tielleni! huudahti Viljo kiivaasti. — Minua kiusataan viimeiseen asti, ja lopultakin ehkä sinut kadotan, vaikka jo ihan pitelin kiinni ja luulin omakseni. Se on liikaa, on tottakin!
— Nyt sinä jo suutut minuun, sanoi Laine hiljaa.
— Enhän minä sinuun suutu, virkkoi Viljo lauhkeammin. — Tiedänhän minä, että sinä olet oikeassa, ja itse ajattelin samaa asiaa. Mutta minkätähden juuri minun aina pitää kärsiä ja kieltää itseäni? Entä jos minäkin kerran sanoisin, etten kestä?
— Epäiletkö siis kuitenkin, etten pysy uskollisena? Laine tuli yhä surullisemmaksi. — Niin, se on minun rangaistukseni. Mutta jos lupaan, jos vakuutan… Ellet luota minuun nyt, luottaisitko vastakaan? Silloin emme koskaan ole onnellisia.
— Luotanhan minä… Älä vain rupea itkemään! Kauanko minun nyt sitten täytyisi olla ilman sinua? Ehkä harmaapääksi asti?