— Oi, Viljo, olenhan minä nytkin sinun!
Hän oli liikuttavan suloinen, hänen silmänsä olivat kirkkaat ja viattomat, kun hän ne loi Viljoon. Ei milloinkaan Viljo ollut tuntenut itseään sellaiseksi kömpelöksi karhuksi kuin sillä hetkellä. Hänen olisi tehnyt mieli sulkea tyttö syliinsä, mutta hän ei osannut koskettaa hänen sormenpäätänsäkään. Silloin Laine itse tarttui Viljon käteen ja kuiskasi ujosti:
— Minä luulen, että meidän ei tarvitsekaan kovin kauan odottaa… ja nythän minä vielä olisinkin liian nuori. Me rukoilemme hartaasti, että Jumala antaisi Aarteen pian palata hyvänä ja voimakkaana. Sitten perustaisimme oman kodin, kun hän on turvassa ja voi sen kestää!
IX
Meri, sinä ikinuori, ihanainen! Et väsy ja vanhene konsanaan, et voivu ja lannistu voitteloissa, ei himmene heleä hymysi, ei selviä syvyytesi arvoitus. Riehua, kuohua ja jälleen tyyntä; suurta ikävöimistä ja suuria unelmia… Rajaton pyrkimys ja rajaton rauha — siinäkö ikinuoruutesi lähde?
Kolme vuotta oli kulunut — Einarille ja Mailisille kolme pitkän odotuksen vuotta. Lyhyessä ajassa Einarin mustat hiukset olivat harmenneet ja Mailisin poskilta kukoistus kadonnut. Mailis oli ennustanut oikein; suru oli heidät yhdistänyt sisäisesti, sillä Einar oli murheen ja nöyryytyksen ahjossa, tuskaisten taistelujen helteessä, taipunut niitä lähteitä lähemmä, joista Mailis ammensi rauhaa. Mutta siitä huolimatta lepäsi yhä kuin suruharso yli kevään loistossa helottavan Valkaman. Aarre oli vielä poissa, missä — ei kenkään tietänyt.
Kolme odotuksen vuotta myöskin Viljolle ja Laineelle. Itärannasta oli isäntä kuollut, suistunut kerran humalapäissään lahdella syyshyhmään. Liinu oli huono ja kivulloinen, joten Viljo nyt sai raataa joukon elättäjänä. Kyllä Kolu ja Iisakki olivat merillä, Taavetti ja Ulla palveluksessa, mutta riitti vielä kotiinkin parvi pieniä, jotka pyysivät kalaa ja leipää. Kuinka hän olisikaan voinut tarjota kotia Laineelle? Ei, vaikka Aarrekin olisi palannut, hän, jota kesä kesältä turhaan odotettiin. Viljo oli näennäisesti tyven ja tasainen, mutta raskas pilvi lepäsi usein hänen otsallansa. Laine huolestui ja sanoi hänelle: — Vielä vuosi! Minäkin lähden työansiolle. Aarre on viipynyt kylliksi kauan, minä uskon, että hän on unohtanut. Nyt me vain hankimme vähän rahaa aluksi, ja vanhemmiltani minä saan hyvät myötäjäiset. Älä sure, kyllä sinun pikku siskosi kasvavat pian, ja siihen asti me yhdessä jaksamme pitää heistä huolta.
Laine piti sanansa ja meni Valiolle ja Sirkulle palvelukseen.
He olivat olleet jo vuoden naimisissa; olipa heillä ilonansa pieni pulska Einokin, isoisän suomalainen kaima, joka tarvitsi Lainetta, kun Sirkun hennot käsivarret väsyivät. Sirkku oli jäänyt orvoksi ja ollut aivan yksin ja turvatonna. Silloin he perustivat kodin, vaikka Valiolla vielä oli viimeiset tutkinnot suorittamatta. Heidän toimeentulonsa oli kyllä alusta aikain taattu, sillä Sirkku sai rikkaan perinnön, ja Valionkin vanhemmat varustivat poikansa mitä parhaiten. Sentähden Valion ei tarvinnut valmistuttuansakaan heti ajatella virkaa. Hän siirsi papiksivihkimisensä, osittain koska hän sitä edelleenkin arkaili, osittain ollaksensa vapaa matkustamaan mihin tie johti. Isän ja äidin äänetön, hillitty suru kalvoi ja rasitti häntä oman kaipauksen ohessa; hän tahtoi rientää Aarretta etsimään tai ainakin tutustumaan työhön merimiesten hyväksi — nyt vihdoinkin. Sirkku luonnollisesti halusi seurata Valiota, ja niin he lähtivät, pieni Einokin mukana ja Laine hänen hoitajanansa. — Älä ikävöi, kirjoitti Laine Helsingistä Viljolle. — Kun palaan, vietämme häämme.
* * * * *