— Aimo!
— Tässä olen.
— Minun mielestäni meillä olisi paljo puhumista. Sydämeni on niin täynnä… sinä siunattu poikani, olen niin iloinen ja onnellinen…
— Äiti kulta!
— On ollut niinkuin taakkana omallatunnollani se Paavo Kotkan asia. Hän oli niin yksinäinen ja orpo raukka, eihän hänellä ollut mitään turvaa maailmassa. Aivan hän oli kuin oma poikani. Me sitte hänet kokonaan hylkäsimme Liljan tähden, emme enää edes kirjoittaneet hänelle, emme olisi tietäneet, vaikka hän olisi menehtynyt matkallensa. Kun kuulimme, että hän oli kotiin tullut, silloin minun oikein veti sydäntäni Helsinkiin. En sitte kuitenkaan saanut lähdetyksi — tuntui niin kummalliselta…
— Oi sinua, rakas hyvä äiti…
— Sinä ja Hertta tunnette hänet, olette nähneet, millainen hän nyt on. Tottahan olette käyttäytyneet hyvin häntä kohtaan? Tai mitä minä semmoista kysynkään, nyt kun tiedän että —
— Äiti, älä huolehdi. Me muistamme kyllä kenen lapsia olemme; ei Paavolla pitäisi olla valittamista.
Äiti katsoi poikaansa vähän oudoksuen. Ääni kalskahti kovalta, aivan kuin jään helske sulamattomasta sydämestä. Ihmeellistä. Aimo oli kumminkin hyvin nuori, kun Liljan kohtalo ratkaistiin.
— Minä ajattelin, että hän sovittaisi välin ja ehjentäisi entisyyden — sinun morsiamesi, pieni suloinen Helmi…