Silloin se puhkesi Aimon sisimmästä:
— Mutta ei hän vielä olekaan morsiameni! En tiedä, tuleeko hän omakseni milloinkaan! Juuri Paavo Kotka on syynä siihen. Ellei hän olisi tullut sotkemaan, olisi Helmi nyt täällä ja kaikki hyvin!
— Kerro, Aimo, — sanoi äiti. Hänen äänensä vavahti, mutta se oli vastustamattoman hellä ja kutsuva.
Kuinka onkaan suloista sen, jolle vielä äidin sydän sykkii! Se syke voi avata lapsen sydämen, vahvimmallakin sinetillä suljetun. Aimo oli maailmalla oppinut itseänsä hillitsemään ja salaisuudessa taistelemaan taistelunsa. Nyt tuntui aivan kuin päivä olisi paistanut yli kaiken jäisen ja kätketyn ja lämmin tulva huuhtonut pois talven kirren. Sitä myöten kuin hän kertoi, suli katkeruus, ja toivo orasti kevätvihantana jälleen.
— Mitä sinä nyt neuvot, äiti?
— En ole heti selvillä. Sallitko minun keskustella isän kanssa?
— Isän? Etkö mieluummin puhuisi Hertalle, hän jo melkein tietääkin kaikki, ja Arvi myös…
— Isänkö yksin sulkisit ulkopuolelle?
— Niinkuin tahdot, äiti…
Se oli Aimon viimeinen vaikea voitto.