Uhreista ensimmäinen … Kuka siis on oleva toinen? Minäkö? Minä, Helmi?
Se ajatus sysäsi syrjään kaikki muut. Se tuli uutena, yllättävänä. Helmi pysähtyi, Helmi hämmästyi, mutta kun se kerran oli tullut, ei hän enää päässyt siitä irti. Johdonmukaisuuden voimalla se ahdisti häntä.
— Sitäkö Aimo tarkoitti varoituksellansa? Senkötähden hän nämä lehdet käsiini toi?
Aimo ei ole uskovainen, Aimo ei ymmärrä Kotkaa, hän on puhunut kovia ja vääriä sanoja. Hertta ymmärtää häntä vieläkin vähemmän, hän näkee vain pinnan ja tuomitsee arvostelematta. Tosin Aimo on ollut hyvä enolle… ehkä minun tähteni… ja Hertta toi hänelle kolme kaunista rauhan ruusua, Aimon tumman ruusun, oman heleänsä ja Liljan lumivalkoisen… Nyt minä senkin ymmärrän! Minun ystävä rakkaani, molemmat rakkaat ystävät, te tarkoitatte parasta. Mutta minähän en tässä voi teitä seurata, minähän seuraan Karitsaa, mihin hän menee, — minähän —
"— — olen antanut ihmisen taluttaa itseäni, kuvitellen että Kristus minua talutti — —"
Niin sanoi Aimo!
Voi meitä, jotka olemme rajan yli astuneet — kuinka sokeita mekin usein olemme — ja kuinka varmoja! Ehkä he sieltä toiselta puolelta näkevät joskus selvemmin… esimerkiksi meidän erehdyksiämme… ja kuka tietää, minä hetkenä hekin astuvat yli rajan…
Mitä on merkinnyt näinä aikoina Aimon katse, niin syvä ja vakava? Ja sanat, jotka hän kuiskasi: "Helmi, tahdotko rukoilla puolestani?"
Helmi kätki kasvonsa käsiinsä. Aaltojen pauhina kuului yhä kovemmin. "Yksi syvyys siellä, toinen täällä." Herra, mitä on tästä tuleva?
Eikö Isä ollut hänellekin osottanut päivänpaisteista armon tietä, ihanaa kuin niityn kukkainen polku? Eikö "laulava tähti" viitannut hänen askeleitansa? Eikö siellä odottanut sävelten suloinen maailma, Luojan lahja, onnen rikkaus?