Pääsky uupunut oksalle painoi pienosen pään, kotka mahtava siipensä nostaa riemulla liitämään — —
Oi minun Kotkani, tiedätkö, minustakin tulee kotka! Nyt jo kuulen siipien suhinan. En sinua syytä, en tuomitse, oi armas, älä pelkää. Jeesuksen jalkain juureen minä vaivun, pyydän että hän ottaisi armossa vastaan minun henkeni ja sinun uhrisi oman kuolemansa tähden…
Sinä kadut kerran ja vuodatat haikeita kyyneliä. Älä armas — älä anna sen painaa itseäsi epätoivoon! En minäkään sure nyt enää. Katso, ehkä en olekaan elänyt turhaan. Ehkä nämä rivitkin voivat palvella. Nehän ovat sydänverelläni kirjoitetut…
Ja sitte paras ja viimeinen lohdutus: Hän on hyvä, hän joka on mahdollinen saamaan kunnian ja kiitoksen ja ylistyksen! Minä uskon, minä tiedän: Kaikki, mitä heikkoudessa ja erehdyksissäkin tehdään rakkaudesta häneen, se on helminä hohtava kruunuissamme kautta ijankaikkisuuden! Oi kuinka olen onnellinen, että minun tähteni ei yhtään helmeä ole puuttuva sinun kruunustasi! — — —
XII.
Syväin vetten pauhinassa.
Oli puoliyö, kun Helmi oli lukenut loppuun. Silloin taistelu alkoi täydellä todella.
"Sinun virtasi pauhaavat kovin; yksi syvyys pauhaa siellä, toinen täällä. Kaikki sinun vesilaineesi ja aaltosi käyvät minun ylitseni…"
Ensin Helmi ajatteli ainoastaan enoa ja Liljaa. Heidän kohtalonsa valtasi kokonaan hänen sydämensä. Se esiintyi hänelle nyt uutena ja selvänä, kuin kirkkaitten salamain valossa. Nyt hän ymmärsi kaikki: enon sanat elämän erämaasta ja toiveitten hautakummuista, hänen kuumekauhunsa Ameriikkaa vastaan, hänen totisen katseensa ja sydämensä kätketyn murheen, hänen yksinäisen uskollisuutensa ensimmäiselle ja ainoalle lemmelleen. Senkin Helmi ymmärsi, mikä hänelle oli haikeinta ollut, — hän saattoi käsittää Aimon ankarat sanat miehestä, "joka rakasti Liljaa, jos rakkaus on julmuutta, ja seurasi Kristusta, jos rakkauden irvikuva on Kristus." Ja Hertta sanoi, että papit ovat olevinansa… Kotka-enon tähden hän oli väärän ja ankaran tuomion langettanut. — Helmi oli yhtäkkiä siirretty ikäänkuin uuteen kohtaan, mistä hän asioita katseli. Se merkitsi täyttä mullistusta ja kumousta, kaiken käsittämistä toiselta kannalta, hämärien tunteitten ja epämääräisten aavistusten selkenemistä ennen odottamattomaan muotoon — aivan kuin joku saisi avaimen, joka avaa monta ovea yhtaikaa, kaikkien rakkaitten sydänten ovet. Tuli muistoja, tuli pikku piirteitä, tuli yksityistapauksia, jotka löysivät oman luonnollisen paikkansa, kuten helmet nauhassa. Helmi oli yhdellä heitolla joutunut ympyrän ulkopuolelta sisäpuolelle, kehän yli, jopa keskipisteeseen. Hän näki ja tiesi, mitä eno ei vielä tietänyt, ja toisaalta senkin, mistä Aimolla ja Hertalla ei ollut aavistusta. Hän tunsi pitelevänsä käsissään paljon lankoja, kultalankoja, hopealankoja, mustia ja harmaita lankoja… ja hänestä tuntui kuin tarjottaisiin hänelle korkeata kutsumusta: niiden kaikkien suorimista ja yhdistämistä, särkyneen ehjentämistä, siltojen rakentamista sydänten välille. Hänen päätään huimasi. Aallot tulvivat niin, että hän tuskin jaksoi pystyssä seisoa, silmällä tähdäten, minne oli määrä. Hänen oli vaan sääli, äärettömän sääli enoa ja Liljaa, enoa melkein vielä enemmän…
Eno, eno raukka! Kuinka hän ei ymmärtänyt Jumalan suurta laupeutta, Jumalan päivänpaistetta elämässänsä? Rakas isä tarjoaa kaunista, kirkasta tietä, ja lapsi vaan rukoilee vaikeata, sitä parempi, mitä vaikeampaa! Vihdoin isä suostuu, sydän hellänä ja murheisena. "Mene siis, ymmärtämätön lapseni! Mutta en minä sinua yksin lähetä, tulen kanssasi, seuraan sinua silmilläni, muuten sorrut. Ja lopulta minä kaikki parhaaksi käännän." Lapsi lähtee, kestää ja kärsii, kasvaen sankariksi, suureksi ja ihanaksi. Mutta hän on kuin ne sotasankarit, joiden vaununpyöriin ruhjoutuu, ken tielle sattuu. Nuori Lilja oli uhreista ensimmäinen. Ja kuitenkin — onnellinen hän! Hän ei kironnut kuolemansa tuottajaa, hän näki syvemmälle sankarinsa sydämeen, hän oli suuri ja ihana hänkin, suuri rakkaudessa ja uskossa, taistelussa ja voitossa!