Miksikä pilvet taivaalla kulkee? miksikä sulkee murheet ja kyynelet tomun lapsien tien?
Pilvet ne kaartaa, pilvet ne kulkee, kastetta itkevät yli harmajan maan. Murheet ne saartaa, tuskat tien sulkee — oi tunnen miksi, ja levon, lohdun saan.
Pilvi kun itkee, vertyvi maa, niin kyynel murheen myös viljan kalliin voi kasvattaa. Se viljan kalliin voi kasvattaa!
Sua Herra kiitän kyynelten tiellä, en sorru siellä, se uuden voiman ja valon sieluuni loi. Sain lahjan siellä kyynelten tiellä: ken itse kärsi, myös muita auttaa hän voi.
Sua Herra kiitän, sua Herra kiitän, ja kerran luonas se kiitos kirkkaammin soi!
Olen väsynyt taisteluista ja murheista, mutta sielussani on rauha. Nyt minä sen ymmärrän. Ei se ollut Jumalan tahto, se oli hänen oma tahtonsa! Sillä kuinka Jumala olisi tahtonut murtaa hänen sydämensä ja surmata minut? Minä olen kuoleva, minä tiedän sen nyt. En saanutkaan sitä kärsimyksen hedelmää, joka viime aikoina valoi toivoa ja lohdutusta mieleeni. En saanut olla avuksi enkä hyödyksi kellekään. Mutta minä lepään Jumalan isänsydämellä, ja siinä on hyvä olla. Niille, jotka Jumalaa rakastavat, käännetään kaikki parhaaksi, erehdyksetkin, omat ja muiden. Hän lähti pyhässä haaveinnostuksessa. Miksi Jumala ei olisi voinut häntä täällä käyttää? Tai jos se oli Jumalan kutsumus, eikö hän olisi voinut vahvistaa minua? Sitä minä yhä uneksin, että olisin tullut terveeksi ja vahvistunut, ja sitte hän jonakin odottamattomana, ihanana hetkenä olisi seisonut vieressäni ja tullut minua noutamaan… Ah ei, ei se ollut suotu! Mutta Jumala oli alusta toisin tarkoittanut. Me kuuluimme yhteen, ei muu kuin kuolema olisi saanut meitä erottaa. Oi, mielelläni olisin kuollut Jumalan asian tähden hänen rinnallansa! Nyt minä kuitenkin kuolen, eikä siitä ole mitään hyötyä. Hän on yksin, minä olen yksin, suru on vienyt voimani — oi armaani, mitä, mitä sinä teit minulle? Miksi omin käsin onnemme surmasit?
Välähdys tummaan ilmahan kerran piirtyy, väräjävi, hohtaa, sammuvi, siirtyy —
Tuulonen vain: hetken humajavi lehdikoissa; mistä? minne? tullut — poissa —
Elämämme, oi — Murhetta paljon, riemuja hetki, sitte kauvas kiitävä retki — Lyhyt, suloinen, hyvästi!
— — Sammunut tuike syttyvi päivänä uudestaan, nukkunut tuuli herää voiman myrskynä laulamaan.