Mä oisin kanssansa kulkenut, elon taistot uljasna taistellut, vaan Herra otti hänet multa.
Mä oisin vaipunut rinnoilleen ja laulanut huolensa unheeseen, vaan Herra otti hänet multa.
Nyt hiljaa, hiljaa sydämeni oi… Oma viihdytyslauluni sulle nyt soi, kun Herra otti hänet multa.
Sydän kärsivä, kiittäös Jumalaa, hän taivasta varten kasvattaa, siks otti hän armaani multa.
*
Oi, kerran nämä kyynelet mun kruunussani kun helmet suuret, loistoiset säteillen salamoi. Mä tiedän sen, siks kyynelsilmin hymyilen.
Ja kerran huokaukset nää mun harpussani niin ihanasti väräjää, kun uusi virsi soi. Siks huoaten jo hiljaa kuiskaan kiitoksen.
Muistan näinä aikoina usein pientä runoa, jonka olen lukenut. Se ilahduttaa minua ihmeellisesti. Ehkä tämä ei olekaan lopullista, ehkä kaikki, kaikki vielä kääntyy…
"Äl' usko, että tottumaton käsi syvyydet synkät voisi pohjata! Jos toivot tuskan liekin lientäväsi, sun itse täytyy tulta tuntea. Muita pystyt auttamaan kärsimyksen hinnoin vaan; perämiesnä purtta viet, jos sä itse tiedät tiet; oppahaksi toisien kypsyt kautta kyynelten."
*