Minä saan siis lähteä täältä. Nyt kun valo heijastuu, yli öisen taipaleeni, kun näen, että se on ollut vaan siunattu välitie — nyt minä saan lähteä! —
Helmin se valtasi ensi hetkessä välittömänä riemun huumauksena. Väsymys oli kuin pyyhkäisty pois. Kuinka, kuinka hän vielä äskettäin oli kuolemankaihoisena kulkenut?
Tuntui kuin rautalankoja olisi katkeillut, taivas avartunut ja elämä auennut kutsuvampana, täyteläisempänä, rikkaampana kuin ennen milloinkaan. Sama elämä se oli — mutta sen valaistus oli toinen, tuhat vertaa ihanampi entistänsä.
— — Nyt uusi on sillä kirkkaus, mun suuren päiväni heijastus — —!
— Säveleet, soikaa, soikaa! Oi kulu ja riennä, yö! Missä on soittimeni? Kun pääsen kotiin, en tahdo nukkua. Minä soitan, soitan pelkäämättä ja selvällä päivällä, soitan, että jokainen kuulee, miltä kotkalle tuntuu avara ilma ja vapaus!
Vapaa, vapaa! Oi Jumalani — se miltei tukahduttaa… Ei — mutta se on riemua niin suurta, että se ei rintaani mahdu, sen täytyy kajahtaa, sen täytyy päästä ilmoille…
Sinä Aimo, sinulle tahtoisin soittaa, sinä joka tulit kuin pelastaja, Jumalan lähettiläs, minun vankilani ristikot särkemään! Sinä minun rakastettuni — nyt olet taistellut täyden oikeuden minuun. Minä olen sinun, minä hetkenä tuletkin!
Viritä kaunis viulusi — säestäjä on valmis. Kuinka me soitamme — suurten vetten pauhinasta, myrskystä joka kohisi ja tyyntyi, aaltojen kimmellyksestä rauhaisella rannalla…
Mutta minä unohdin, Aimo… Sinulla ehkä onkin vielä omat taistelusi jäljellä. Sinun on vielä käytävä läpi syväin vetten pauhinan. Ihmeellistä — minusta tuntuu kuin aallot jo kuohuisivat likelläsi. Se lähenee lähenemistään, olen nähnyt sen silmistäsi. Niinpä tule, tule vetten halki minun luokseni! Minä odotan, kunnes tulet; ja odottaessa minä täytän pyyntösi, olen jo täyttänyt: joka päivä, lakkaamatta rukoilen puolestasi.
Silloin olet ymmärtävä Kotka-enonikin, olet ymmärtävä täydesti, ja täydesti antava hänelle anteeksi, niinkuin suloinen Lilja siskosi anteeksi antoi. Jospa olisin saanut nähdä Liljan! Hän oli oikein sinun siskosi, vielä enemmän kuin Hertta. Olenhan minä Herttaankin erityisesti kiintynyt — en tiedä miksi, vaikka hän on hyvin erilainen kuin sekä sinä että minä. Siksi kai, että hän on reipas ja iloinen, minun haaveilijasydämeni täydennys ja vastapaino. Mutta Liljaa olisin vielä ihan toisin rakastanut ja ihaillut. Niinkuin sinua? — en, en sillä tavalla, ymmärräthän, sinä minun ainokaiseni — mutta ehkä niin kuin äitini muistoa, tai niinkuin Kotka-enoani…