Rakas Kotka-eno, hän on minua auttanut taivaan tiellä. Hän on taluttanut minua — oikein sanoit, Aimo. Näetkö, minä olinkin lapsi ja tarvitsin taluttajaa. Olin emoton lintu, ja hän opetti minua lentämään. Mutta nyt, nyt on tullut kohta, joka ratkaisee. Minun täytyy valita oma tieni. Hyväksyykö hän sen? Tuomitseeko hän minut? Saanko jatkaa matkaa hänen kanssansa, vaikka vapain siivin — vai yksinkö minä nyt jään?
Yksin — niinkö kysyn, kun sinä, Aimo, olet kanssani kulkeva!
Mutta sinä et kulje vielä. Olen kuitenkin sisäisesti yksin, vaikka sinua lemmin, kunnes syvät vedet ovat kumpaisenkin lastun heittäneet ristin juurelle. Käsitätkö sinäkin sen? Oi Aimo — juuri sekö sinua viivyttää? Kiitos, armaani — siitä minä rakastan sinua vieläkin enemmän! Sillä silloin tiedän, että se on sinulle täyttä totta, että tahdot tulla ja tuletkin varmaan — —
Mitä sanoo Kotka-eno, jos minä nyt lähden täältä sairashuoneelta suoraan musiikkiopistolle ja ilmoittaudun oppilaaksi uudestaan? Tai ylihoitajattaren luo, ja ilmoitan eroavani täältä?
Jos hän suuttuisi, jos hän käskisi minut pois silmäänsä edestä — sen voisin kestää. Mutta jos hän tulee murheelliseksi, hän, joka jo on niin paljon kärsinyt… jos hänen mustista silmistänsä pusertuu pisaroita… sitä en jaksa, sitä en kestä!
Minun täytyy. Jumalani, Vapahtajani, anna minulle voimaa!
Vai olenko väärässä? Hourinko, haaveilenko jälleen? Herra, etkö sinä antanut häntä oppaaksi ja seuralaiseksi orvontielleni? Mutta annoit sinä muutakin… annoit kotkan siivet, joiden piti kasvaa…
Herra, auta minua päätökseen ja selvyyteen!
— — —
Säveleet soivat… sydän on niin täynnä… aallot, aallot, kuinka te kohisette…