Isä, ellei hän mun kanssani käy, miten saatan luoksesi tulla? Mitä vastaan juurella istuimen, jos hän ei myötäni mulla?
Mä tiedän — hänkin saapuva on, vaan yksinkö, tietä toista? Sama kutsuhan meille annettiin kodin kirkkahan kartanoista!
Kaksinpa liitävät kotkatkin, sinitaivas lentonsa määrä, ja jos mun nuoreksi kotkaksi loit, se oisiko luonto väärä?
Ei — konsaan ei! — Mun sydämein sua aatelislahjasta kiittää, ja vaikka se taiston tuskihin vie, se armosi mulle riittää.
Isä, ellei hän mun kanssani käy, syyn kerron nyyhkytyksin: ei kotkasi katkonut siipiään, siksi täytyi sen saapua yksin!
— — —
Kun aamu valkeni, astui Helmi ulos sairaalasta tyynenä ja varmana. Aallot olivat vaipuneet, päivä kimalteli vaahtokuplasilla, ja hiljaa, hiljaa maininkisäveleet soivat, vienoina ja ihanina.
Hän meni kotiin, avasi lukitun flyygelin ja alkoi soittaa. Riitta täti ja Kotka-eno nukkuivat vielä. He heräsivät säveliin ja hämmästykseen. Mutta Helmi vaan soitti hymyillen, kunnes puhkesi kyyneliin…
Koko aamupäivän hän nukkui rauhallisesti. Iltapäivällä hän pukeutui parhaisiin pukimiinsa ja lähti ulos mitään sanomatta.
— — —