Ylihoitajatar puhuu, selittelee, kehoittaa, mutta arvelee toisaalta, että voihan se olla parasta. Neiti Hartikka on kyllä oppinut yhtä ja toista, sairaat näkyvät pitävän neiti Hartikasta, mutta itsehän jokainen tietää —
Musiikkiopiston johtaja kirjoittaa Helmin uudestaan oppilasluetteloon, nähtävästi mielihyvillään, ilman ainoaakaan vastaväitettä.
Mutta vanha soitonopettaja toruu: — Oikullinen tyttö! Kerran olette juossut pois; mistä minä tiedän, ettekö taas mene? Nyt te olette laihduttanut itsenne ja pilannut sormenne. Voinko minä puhaltaa niihin voimaa ja notkeutta? Tekisin oikeimmin, jos en enää ottaisi teitä vastaan!
Silloin Helmi katsoo häntä sydämellisesti, hiukan veitikkamaisestikin, ikäänkuin hän kyllä tietäisi:
— Minun kuutamosonaattini!
Opettaja kääntyy pois, koettaen turhaan peittää mielenliikutusta.
— Te olette pikkuinen… pikkuinen… niin, mikä juuri? Ei teidän kanssanne voi tulla toimeen. Milloin te nyt sitte tahtoisitte ensimmäisen tunnin? — —
— — —
Palattuansa Helmi ei tavannut Kotkaa kotoa. Hän oli mennyt Rahkaselle, valmistamaan vaimon mieltä huomiseksi. Silloin piti Kallen päästä vankilasta. Sitte illemmalla Kotkan oli määrä saarnata rukoushuoneella. — Niin, ehkäpä oli hyväkin Helmille, että vaikein säästyi viimeiseksi… Mitä Riitta tätiin tulee, sai Helmi jotenkin viileän hyväksymislauselman. Täti torui melkein kuin vanha soitonopettaja — ei siitä, että Helmi jätti sairashuoneen, sillä se toki oli ainoa mahdollinen järkiteko — mutta siitä, että se tapahtui noin päätäpahkaa, äkillisestä mielenjohtumasta, kysymättä keltään ja neuvottelematta kenenkään kanssa. — Pyrytuulena sinä menit ja samalla tavalla tulet takaisin. Semmoinen lepakko tyttö! Tuleeko sinusta koskaan tavallista ihmistä?
— En luule, täti kulta, — sanoi Helmi herttaisesti hymyillen. Mutta minusta nyt ainakin tulee onnellinen ihminen. Etkö iloitse siitä vieläkin enemmän?