Olen iloinen, että isäsi antaa sinun ottaa soittotunteja. Kuulin Riitta tädin valittavan, ettet opi sukkaa kutomaan etkä perunoita keittämään ja tahdot unohtaa koululäksysikin, kun aina vaan soitat.
Soita, soita, äitisi sävellintunen! Kyllä on toisia, jotka pitävät huolen sukista ja perunoista ja luvunlaskusta.
— — —
Oi Helmi, Helmi! Se oli haikea päivä, jota en voi koskaan unohtaa.
Äitisi lepäsi lumivalkoisena kuin kuihtunut ruusunkukka. Me kaksi orpoa jäimme isäsi ja Riitta tädin huostaan.
Silloin minä viimeisen kerran ja rajummin kuin koskaan ennen päästin hillittömän tuskani ja kuohuvan katkeruuteni puhkeamaan.
— Ville Hartikka, sinä olet hänen tappanut! — minä huusin. — Hän on kärsinyt ja rasittunut, sinä olet ollut hänelle tyly ja kova. Sydänvikaa hänellä ei ennen ollut. Sinä sen hänelle tuotit. Millä sinä vastaat hänen kuolemastaan?
Kun isäsi nosti silmänsä minuun, näin että ne olivat itkusta turvonneet. Mutta sanani saivat niihin kamalan ilmeen, pohjattoman epätoivoisen ja samalla vihasta raivoisan.
Hän ajoi minut talosta pois. Minä menin anteeksi pyytämättä. Äitisi haudalla en katsonutkaan häneen, vaikka sydämeni kovin tykytti ja kyyneleitä taukoamatta tulvi silmistäni. En itkenyt yksin äitiäsi, itkin itseäni myöskin. Sinut minä kiihkoisesti pusersin syliini. Kuolinvuoteellansa Kaarina oli pannut sinun kätesi minun käteeni. — Paavo veikko, rakasta Kaste Helmeä! — se oli hänen viimeinen sanansa minulle.
Helmi, tiedä, että minä sinua aina rakastan!