— Liljan äiti lähettää sen luettavaksesi. Rakkauden tervehdyksin hän lähettää sen. Oi minun Kotka-enoni… älä nyt murru! Minun täytyi se tuoda — sinun tähtesi…
— Mene… mene, Helmi…
Tyttö oli jo ovella. Nyt se sulkeutui, ja Paavali Kotka oli yksin.
— — —
— Pyhäkkö, kuinka minä uskallan sinun verhosi taakse? Herra Jumala, ole minun väkevyyteni!
Minun Liljani hentonen käsi on nämä rivit piirtänyt, minun kevätkukkani henkäys on kulkenut näiden lehtien ylitse…
Oi armahin, minustako sinä näin haaveilit? Että minä olisin sinun päivänsäteesi… ja kaiken tahdoit antaa minulle — ja Herralle "kanssani käsityksin"… jo silloin!
Kuinka sinä liikutat sydäntäni, sinä hellä, sinä suloinen, joka et nähnyt virheitäni, tahdoit vaan sydämessäsi suojata "muiden mustatessa"! Ja minä — minä en aavistanut. Sinä itkit minun tähteni, kun kartoin sinua. Olinko tyly? En, en tahallani, mutta minä en ymmärtänyt… Anna anteeksi, että sait kauvan odottaa. Mutta tulihan se lopuksi, löysimmehän toisemme "Herran jalkain juuressa." Sinä sanot sen niin kauniisti, sinä koetat kaiken parhaaksi kääntää.
Valmis olit painumaan povelleni — valkea vilukukkanen — vaikkapa kuihtumisen uhalla! Jalo ja uljas sinä olit — ja sinut, sinut minä kadotin! Herra, eikö se ollut kovaa — liian kovaa? Ei — sinä sen tiedät… Herra, ole armollinen minulle, etteivät muistot käy yli voimien…
Oi sitä toukokuun iltaa!