Silloin se puhkesi — kuin tuomion jyrähdys mustista ukkospilvistä.
— Petä sitte itseäsi, kulje sitte omia teitäsi ja syytä Herraa Jumalaa, jolla on yksinoikeus sinuun! Valitse vaan sydämesi omatekoinen rakkaus ja maailman kunnia! Mutta tiedä kenen hylkäät: sen Mestarin, joka on sinun tähtesi kärsinyt ja kuollut ja kutsunut sinuakin seuraamaan jälkiänsä, mihin ikänä hän menee…
Kotkan silmät leimahtelivat, hän seisoi suorana, pelottavana, puhuen yhä kiihtyvällä kiihkolla. Mutta Helmi ei säikähtynyt, hän tunsi vaan varmistuvansa.
Kotkapari kallion kaidalla huipulla — silmä vasten silmää, yllä viimeinen jännitetty verkko — sen takana avara ilma, korkea taivas ja vapaus…
Helmi sanoi selvällä, heleällä äänellä:
— Tietoisesti minä valitsen Herran Jeesuksen, ollakseni ijät kaiket hänen omansa. En pyydä muuta tietä kuin sitä, jonka hän minulle osottaa. Minä valitsen säveleet, jotka hän itse minulle antoi, että minä häntä palvelisin. Ja sen, jota rakastan, otan vastaan hänen kädestänsä. Eno, se on täyttä totta… oi älä katso minuun niin musertavasti! Enhän minä mihinkään kykene, hän itse sen tekee…
— Millä sinä, Helmi, sanoistasi vastaat? — Kotkan ääni oli hillitympi, mutta silmäys yhtä vakava kuin ennen.
— Ellet usko minua, en millään voi vastata, — sanoi Helmi surumielisesti. — Mutta ehkäpä tämä voi selittää jotakin. — Hän purki paperikäärön ja ojensi Liljan vihkosen. — Nyt, eno, tarvitaan sitä, että olet valmis ja vahva… Eno, eno rakas… olenko tehnyt pahaa sinulle?
Kotka oli kalvennut, nähdessänsä käsialan vihkosen kannella. Vahva mies horjahti, Helmi yritti avuksi, mutta samassa eno oli jo taas voimansa koonnut.
— Mistä… mistä sinä tämän sait? — Kotkan käsi oli kiinteästi tarttunut vihkoon, hän avasi sen ja sulki jälleen, jännityksestä vapisten.