— "Vuoret pitää alennettaman ja laaksot korotettaman." — Taas hän puhui kuin mietteissänsä. — Hän ei pääse tulemaan, ennenkuin olemme kaikki siihen valmiit. Sinäkin olit siellä ja kuulit sen…
— Niin oletko valmis, eno? — kuiskasi Helmi.
— Tähän suruun ja pettymykseen, tarkoitat? Miksi en omasta puolestani — sinua minä säälin, sinun tähtesi minä murehdin.
— Entä jos tämä vaan on alkuna siihen, mitä on tuleva…
Eno katsoi äkkiä ylös, tutkivasti kuten kerran ennen, ensi iltana tulonsa jälkeen.
— Onko Aimo Lehtinen tähän syypää?
Helmi punehtui, mutta säilytti rauhansa ja mielenmalttinsa.
— Jumala on sen tehnyt — usko minua, eno, ei minun päätökseni ole heikkoutta, vaan suurta armoa. Ei se myöskään ole tapahtunut Aimon tähden. Aimo kyllä rakastaa minua ja minä rakastan häntä. Tänään hän tulee luokseni ja sanoo sen teillekin. Mutta se mitä nyt olen tehnyt, se on eri asia, se ei riipu —
— Helmi!
Enon ääni oli kerrassaan muuttunut; keskeyttävä sana kajahti kirkkaana, vaativana ja ankarana. Helmin täytyi vaieta, mutta samalla hänen mielensä terästyi ja rohkeutensa kasvoi. Tämä ei ollut vaikeinta, vaikein oli jo ohi.