— Jumala on lahjoittanut minulle elämän, minä en saa antaa sen mennä hukkaan. Sinä et tiedä minun tuskaani, eno… kuinka minä nousin keskellä yötäkin, kun säveleet soivat… enkä saanut niitä ilmoille…
— Mutta lapsi, miksi et soittanut, ja keskellä päivää? Minä viimeisenä olisin kieltänyt sinua.
— Ei — sillä silloin en olisi jaksanut kauvempaa!
— Ja nyt et jaksa kauvempaa. Älä syytä Jumalaa, Helmi. Paina pääsi ja sano, että olet liian heikko. Jumala on heikoille armollinen — Helmi rakkaani, en minä sinua tuomitse. Mutta haikeata on nähdä kaiken tyhjäksi raukeavan, mitä kauneinta on uneksinut…
— Eno, eno, miksi sinä sellaisia uneksit?
— En ole muuta pyytänyt kuin ehjää elämää Jumalalle. Siitä on tullut ristin tie — luonnollistahan se on. Kunhan vaan Jumalan valtakunta edistyisi ja Kristus saisi kunnian! Mutta kaikki raukeaa tyhjiin. Rahkasetkin ovat olleet pettymyksenä minulle — en ole huomannut mitään tosi muutosta heissä. Ei edes minun sairauteni kantanut hedelmää. Ja nyt sinä, sinä, minun viimeinen ja kallein toivoni…
Itkien Helmi heittäytyi hänen kaulaansa.
— Minä en koskaan ole nähnyt sinua tällaisena, eno. Epätoivoinen puhuu noin. En minä voi muuta, en voi. Itketkö sinäkin? Oi eno, älä minun tähteni! Onhan sinulla Jeesus, hän auttaa.
— "Hän on minun, ja kuitenkin minä yhä häntä huudan", — toisti Kotka kuin kaikua, joka korvissa soi. — "Tule, auta Herra Jeesus!" — kohosi jatko hänen huuliltansa syvyyden huokauksena.
— Niin sinä sanoit eilen. Ja sitte lisäsit jotain laaksoista ja kukkuloista.