— Mistäpä minä sen tiedän? Kerro, Helmi — sehän on hauskaa!
— Silloin kun sinä saatoit enon kanssa kolmea pikku orpoa Pursimiehenkadulle, mutta minusta et huolinut mukaan.
Helmi sai suudelman palkaksi siitä ilmoituksesta.
— Niinpä tule, tule siis.
— Odota. — Helmi keräsi pöydältä leipiä tötteröön. — Heidän pitää saada kihlajaisnamusia myöskin.
— Ja enon me noudamme Rahkaselta. Sitte hän ei viivy liian kauvan.
— — —
Elli Rahkanen oli levittänyt sellaista tietoa, että pastori Kotka oli saanut hulluuden puuskan.
— Niin hurskas ja hyvä mies… Kuinka Jumalakin sallii?
Huhu kulki jo ympäri Helsinkiä. Talossa, missä Rahkaset asuivat, jokainen uskoi siihen. Tosin Elli äskettäin oli käväissyt Hartikan kyökissä ja kuullut Martalta, että pastori olikin vaan houraillut ja kohta rupesi paranemaan; mutta eihän sitä voinut tietää — ehkä se äreä vanha neiti oli käskenyt puhua niin päin…