— Isälle huopahattu? Miksi et sitä ennen sanonut? Kuinka minä sen osaan ostaa, kun ei ole päätä, mihin koettaa? Ja se on ihan totta, että kasvit pahenevat — on se.
— Sanotaan nyt sitte pian hyvästi, oikein pian. Mene sinä herbaarioittesi luo, kyllä minä ostan vaikka hatunkin. Kiitoksia täti, kiitos Helmi. Ja sinä, Aimo — tietysti et tule illalliselle. Hyvästi, Paavo. Tule nyt pian terveeksi ja iloiseksi.
— Rauha on kalliimpi kuin ilo, — ajatteli Paavali Kotka.
Arvin ja Hertan mentyä hänkin nousi.
— Minä kyllä tiedän, kuinka juhlaa jatkan. Nyt siitä vihdoinkin täytyy tulla tosi, kun voimani sen sallivat. Minä menen Rahkaselle.
— Mikä kiire sinun sinne on? — pahoitteli Riitta täti. — Taas paikalla rupeat itseäsi rasittamaan, tuskin sängystä nousseena. Minua oikein äköittää se Rahkasen vaimo, juoksee täällä yhtenään ja itkee vetistelee —
— Heidän on hyvin vaikea olla kurjuudessa ja naapurien silmätikkuna. Olen ajatellut, että heidät pitäisi toimittaa pois, jonnekin maalle. Mutta en minä nyt siitä tällä kertaa, toisen asian tähden minä menen.
— Menemmekö mekin, Aimo?
— Minne? Rahkaselle?
— Ei — mutta jos mekin vähän "jatkaisimme juhlaa" — entisillä muistoilla… Arvaappas, koska minulle selveni, että sinua rakastin?