Mutta saatuaan kirjan käteensä hän ajatteli, että siinä oli aivan liian paljon ohdakkeista, rististä, pimeydestä ja muusta semmoisesta. Nythän oli iloinen kihlajaispäivä. Ehkä laulu valittiinkin vaan Paavali Kotkan tähden, joka juuri oli ollut sairaana.
"Kiitos sulle kirkkahista keväisistä päivistä, kiitos myöskin raskahista syksyn synkän hetkistä…"
Varma kyllä oli, että Kotka sen lauloi syvimmästä kokemuksesta. Mutta ei se kieli nuorille kihlatuillekaan outoa ollut. Tulen ja veden kautta heidätkin oli kuljetettu.
— Kuinka me nyt sitte jatkamme juhlaa? — kysyi Helmi.
— Lauletaanko vielä toinen laulu?
— Minä luulen, että poikain herbaariot odottavat, — sanoi Arvi nousten paikaltansa. — Ne ovat viruneet minun kostean konttoorini hyllyllä jo toista viikkoa. Niihin voi tulla eurotium herbariorum. Helmi, mikä se on? Osaatko sinä latinaa?
— En osaa. Mutta ehkä minä kumminkin tiedän, että se on koi. Mistä se juuri tänä iltapäivänä tulisi?
— Vai koi? Eipähän, sieni…
— Arvi lörpöttelee, — arveli Hertta. — En minä hänen sienistänsä enkä koistansa välitä, mutta meidän täytyy käydä kaupoissa, ennenkuin ne suljetaan. Äiti pyysi, että minä teidän mukananne lähettäisin talvikankaan malleja, ja Arvin pitää valita isälle huopahattu. Ei sitä ainakaan Aimo tee tänään.
Arvin naama kävi nolon ja onnettoman näköiseksi.