Elli, joka aina itki, kun "rakas pastori" puhui, ei tänä iltana itkenyt. Hän oli vaiti, mutta ainoatakaan sanaa hän ei voinut unohtaa. Toinen itki nyt, mies joka vuosiin ei ollut kyyneltä vuodattanut. Ja Kotka tunsi kiitollisella ihmetyksellä, että "kun minä heikko olin, silloin minä väkeväkin olin." Talven valta oli taittunut, ja routa suli kevään siunatuiksi pisaroiksi.
Vielä kevään raikas tuulahdus — Aimo ja Helmi.
— Joko tulet, eno? Meillä on ollut kovin hauskaa. Olemme laulaneet lasten kanssa jäniksestä ja myllystä ja viimeiseksi Herran Jeesuksen pienistä lampaista. Makeiset herättivät riemun — tietysti…
— Sitte me olemme ajatelleet näitä sinun ystäviäsi, Paavo. Kuinka sen maalle muuton laita on? Oletteko päässeet päätökseen?
Ei, ei siitä ollut edes puhuttukaan vielä. Vaan kun ehdotus nyt tuli, oli se kuin taivaan sanoma Rahkasille.
— Jos pääsisikin täältä…
— Mutta kuka meistä huolisi, kun ei ole puhtaat paperit…
— Minä lähden huomenna morsiameni kanssa isäni huvilaan maalle. Olen siellä kaikkialla tuttu ja voin vaikuttaa hyviin ihmisiin. Tahtoisitteko muuttaa sinne?
Siitä syntyi ilo ja innostus. Mutta lujimman ja lämpöisimmän kädenpuristuksen Aimo sai Paavali Kotkalta.
— Aimo veljeni — kiitos!