* * * * *
— — Soikaa, soikaa, säveleet, soikaa! Nuori sydän sykkii riemusta, ja rakkaitten sydämet väräjävät vastakaikuna.
Sali on kirkkaasti valaistu. Se on täynnä tuolirivejä ja tuolirivit täynnä ihmisiä. Siellä myöskin Aimo ja Kotka istuvat vieretysten.
Helmi astuu korokkeelle ja asettuu flyygelin ääreen. Aimon sormus kiiltää hänen sormessansa. Hänellä on yllään muistojen valkea puku, mutta ei punaisia neilikoita, ainoastaan vihkonen kainoja narsisseja, vilukukkasen siskoja.
Kaikki silmät katsovat häneen. Hän ei katso kehenkään. Hän uneksii. Hänen sielunsa on täynnä säveleitä, pyhiä ja suloisia.
Beethoven, Sonate Ciss-moll, on merkitty ohjelmaan. Tavallinen yleisö tuntee sen nimellä kuutamosonaatti. Se on viimeisenä musiikki-illan ohjelmassa, sillä Helmi on oppilaista etevin. —
Vanha opettaja on ylpeä ja onnellinen jo ennakolta. Ellei tämä ole yksilöllistä taidetta, silloin ei mikään. Se on hänen kunniansa, että hän ei ole kaavoihin pakottanut oppilastansa. Kunhan tyttö nyt vaan ei pelkäisi. Naiset ovat semmoisia — eivät uskalla olla rohkeita, eivät antaudu, vaan pidättävät kaikkein parhaat sävelensä — itselleenkö? niin, itselleen tai lemmitylleen — kuka ne tietää? Ja tämäkin on kihloissa. Saa nähdä, tekeekö hän poikkeuksen, uskaltaako hän kaikkien kuullen olla oma itsensä, niinkuin hän on ollut vanhan, jörön ukon oppitunneilla. Hän on kai ajatellut, ettei siellä ole väliä, voi kyllä kaiken sanoa välittömällä vapaudella, sillä vanha ukko ei ymmärrä mitään tunteista ja lemmestä ja askeleista kuutamossa…
Nyt, nyt hän alkaa. Ensimmäiset säveleet helähtävät ilman pelkoa, ilman pidättymistä.
— — —
Adagio sostenuto.