— Olen pidellyt niitä kuin silmäterääni. Juhlatiloissa vaan otan päällisverhot pois.
— Tässä siis hänen suurennettu kuvansa. Niin näköinen ja kaunis. Voitko muistaa hänet tällaisena, Helmi?
— En tiedä muististako vai kirjeistä. Mutta selvästi hän elää sydämessäni. Kiitos, eno, niistä kirjeistä, jotka silloin sain! Tiedätkö, luin niitä juuri…
Taas varjo kulki Kotkan kasvojen yli.
— Helmi, en tehnyt oikein, kun annoin ne sinulle. Minä soisin, että ne poltettaisiin.
— Miksi? — kysyi Helmi hämmästyneenä.
— Monesta syystä. Sinunkin tähtesi.
— Minä olen niistä äärettömän onnellinen! Ne ovat antaneet minulle äitini muiston. Ne ovat solmineet hänelle marttyyriseppeleen, melkein pyhimysseppeleen…
— Niinpä niin, lapseni. Pyhimysseppeleet eivät sovellu ihmisille. Niitä emme saa kietoa rakkahimmankaan pään ympärille. Herramme Jeesus yksin on mahdollinen saamaan kunnian, ja hän antaa armosta kruunun, kenelle hän tahtoo.
— Olihan äiti kumminkin marttyyri, — sanoi Helmi arasti, ikäänkuin ihmetellen, eikö hän saisikaan vastakaikua sille, mikä pyhänä tulena, juuri enon vaalimana tulena hehkui hänen sydämessänsä, — tarkoitan, kärsihän hän viattomasti, kuolihan hän niinkuin karitsa, toisten syystä…